Seuraa

perjantai 18. kesäkuuta 2021

Ei entiselleen...


Sain eilen kirjeen sairaalasta, jossa minut kutsuttiin kontrollikäynnille 12. heinäkuuta. Ennen sitä otetaan vielä röntgenkuva keuhkoista, toivottavasti viimeisen kerran. Kutsu oli odotettu, mutta herätti jonkin verran ikäviä tuntemuksia.

Vointini on viime aikoina ollut oikein hyvä. Olen liikkunut ahkerasti ja tehnyt aika paljon pihatöitä. Mieli on ollut enimmäkseen tyyni ja valoisakin, joskin tunnen välillä myös pelon ja huolen kouraisuja. Olen pitkästä aikaa ottanut osaa seurakuntaelämäänkin.

Kun joku sairauden keskellä elävä ihminen kertoi tunnetulle terapeutille Erik Ewaldsille toivovansa, että hän voisi toipua ja palata entiselleen, tämä ei ilahtunut. Ewaldsin mielestä sairaudella on nimitäin sanoma, jota ei kannattaisi jättää huomiotta. Ei ole hyvä, jos vain jää entiselleen. Sairaus kutsuu sairasta kasvuun, sisäisen parantumisen tielle. Hänen mielestään aivan valtaosa sairauksista on psykosomaattisia. Ja jos psyyke tervehtyy saattaa kehokin parantua.

Olen itse miettinyt, olenko ymmärtänyt mitään siitä, mitä kerrottavaa omalla sairaudellani minulle on ollut ja on. En varmaan paljoa, mutta jotain kuitenkin. Tunnen entistä syvemmin riippuvuuteni Jumalasta. Hän on elämäni lähde ja hänen luokseen olen matkalla. Ajallisen elämän lyhyys ja ikuisen elämän todellisuus korostuvat, samoin perheyhteyden ja ystävyyssuhteiden merkitys. Samalla koen tarvetta olla täysillä läsnä omassa elämässäni.

Juuri nyt olen muutaman päivän yksin, sillä vaimo lähti nuoruuden ystävänsä hautajaisiin ja samalla sukulaiskierrokselle. Minulla on näin ollen meneillään ns. survival-harjoitus (vapaa suomennos: suurel vaival -harjoitus).

torstai 20. toukokuuta 2021

Energiabuusti

 


Pari viime viikkoa olen touhunnut – etten sanoisi raatanut – pihatöissä. Valtavan kokoisesta multakasasta on jäljellä enintään neljännes. Lapio ja kottikärryt ovat olleet aseeni. Muutakin puuhaa on siunaantunut ihan riittämiin. Oura-älysormukseni on ehdotellut useana aamuna, voisitko ajatella ottavasi tänään vähän rauhallisemmin. No, olenhan minä ajatellut, mutta en ole kuitenkaan malttanut olla touhuamatta. Ja se on tuntunut hyvältä. Varmaan on kyse siitä, että pitkään patoutunut energia pyrkii purkautumaan. Viime viikonloppuna meillä onneksi oli tyttären perhe käymässä, joten tämä vierailu tarjosi oivallisen hengähdys- ja latautumistauon.

Tällä hetkellä sairastamisajasta ei ole juuri muuta fyysistä muistutusta kuin hoitovirheestä johtunut vamma ja oikean korvan ajoittainen kiusallinen kutina. Tämän korvan juuresta leikattiin vuosi sitten sylkirauhanen pois. Tukkakin on kasvanut miltei entiselleen. Henkisellä puolella sitä vastoin riittää vielä töitä terveen identiteetin sisäistämisessä ja elämänrohkeuden vahvistumisessa. Viime aikoina olen tosin ollut varsin valoisalla mielellä.

Pienenä elämänmerkkinä pidän sitä, että aiomme olla parin kuukauden päästä mukana avioparikurssilla. Olemme vaimon kanssa olleet näillä kursseilla vetovastuussa noin 25 vuoden ajan. Viime vuonna kurssien järjestämiseen tuli koronan takia tauko, ja sairastuttuani syöpään ajattelin jo kurssien olevan meidän osalta historiaa. Mutta nyt aiomme siis olla jälleen remmissä, jos korona, viranomaiset ja Jumala suo.

Heinäkuussa minun on mentävä sairaalaan kontrollikäynnille. Tarkkaa aikaa en ole vielä saanut.


tiistai 4. toukokuuta 2021

Kivi vyörähti

 


Lääkäri soitti tänään ja kysyi ensi sanoikseen, olisiko minulla hetki aikaa. Surkuhupaisa kysymys; olinhan odottanut – ja pelännyt - tätä puhelua jo kuukauden ajan. Sitten hän jatkoi kertomalla, että uutiset ovat hyviä. Viime kuvauksen tulokset olivat vahvistaneet sen, mitä alkuaankin arveltiin: keuhkoissa olevassa löydöksessä ei ole kyse syövästä, vaan se on tulehdusperäinen. Sitä paitsi tulehtunut alue oli nyt selvästi pienentynyt ja muuttunut hajanaiseksi. Kysyin, mistä tulehdus mahtoi johtua. Itse olin arvellut, voisiko syynä olla se, että olin härkäpäisesti käynyt lenkillä joka päivä hoitojen aikana, silloinkin kun pelkkä kävelykin ahdisti henkeä. Lääkäri totesi, että ilmeisesti oli kyse vain siitä, että sytostaattihoidot olivat altistaneet keuhkot tulehdukselle.

Keuhkojen kuvaus viime perjantaina ei sujunut käsikirjan mukaan. Pääsin ilman odottelua kuvaushuoneeseen, ja hoitaja totesi iloisesti, että tämä homma kestää vain muutaman minuutin. Kun hän työnsi kanyylia suoneen, hän kuului sanovan: ”Nyt tökkäsi.” Minä kysyin, mikä tökkäsi. Hän sanoi, että kanyyli ei uppoa tarpeeksi syvälle. Jos kanyyli ei ole kunnolla kiinni, se saattaa varjoainetta syötettäessä irrota. No, sitten hän yritti tunkeutua toiseen suoneen, mutta kävi aivan samoin.

Silloin hoitajalta loppui usko, ja hän kävi noutamassa toisen hoitajan paikalle. Tämä arveli, että lienee viisainta yrittää ujuttaa kanyylia toiseen eli vasempaan käsivarteen. Minä sanoin, että se ei ehkä ole hyvä idea, koska siinä on vieläkin hoitovirheen aiheuttama muutaman sentin mittainen punertava kovettuma. Hän kuitenkin pysyi aikeessaan, ja pisti kanyylin mahdollisimman etäälle tuosta kovettumasta. Tämäkään hoitaja ei kuitenkaan onnistunut työntämään kanyylia riittävän syvälle.

Niinpä sitten lähdettiin etsimään paikalle kolmatta hoitajaa. Tässä vaiheessa totesin, että kanyyli on kyllä aiemmilla kerroilla saatu ensimmäisellä kerralla kohdilleen. Muutoin en asiaa kommentoinut, sillä aistin hoitajien puheessa jo pientä hermostumista. Neljäs kerta kuitenkin toden sanoi: kolmas hoitaja sai kuin saikin kanyylin paikoilleen oikeaan käsivarteen. Muutamassa minuutissa koko operaatio ei todellakaan mennyt läpi, vaikka itse kuvaus kesti vain hetken.

Lääkärin kertomat uutiset vyöräyttivät melkoisen kiven sydämen päältä. Kivi oli isompi kuin yksikään kuvassa näkyvistä kivistä, jotka olen raivannut tulevan kasvimaan pohjalta. Tiedän että monet tätä blogia lukevista ovat uskollisesti rukoilleet puolestani. Tämä on suunnattoman arvokasta ja olen teille hyvin kiitollinen! Ja ennen kaikkea kiitän Jumalaa hänen armostaan ja uskollisuudestaan: ”Herran sana on tosi ja varma. Hän on uskollinen ja osoittaa sen teoissaan (Ps. 33:4).”

tiistai 20. huhtikuuta 2021

Pysyttelen pinnalla

 


Seuraava tutkimukseni, tietokonetomografia, on edessä ensi viikon perjantaina eli 30. huhtikuuta. Tätä seuraavan viikon tiistaina lääkäri soittaa ja kertoo tutkimuksen tulokset. Voisin jälleen kertoa, kuinka painostavaa on odottaa tutkimustuloksia, mutta taidan jättää väliin. Olen tästä aiheesta kirjoittanut aiemmissa postauksissani ihan riittämiin. Sen sijaan voin kertoa joistakin asioista, jotka ovat auttaneet minua pysymään pinnalla.

Korona vuoksi olemme tietysti kaiken aikaa melko lailla jumissa kotonamme, mutta jotain sentään tapahtuu. Kävihän meillä pitkästä aikaa vieraskin, nimittäin nuohooja. Olen viime aikoina lukenut aika paljon. Siitä saakka kun opin lukemaan, lukemisharrastus on ollut minulle hyvin tärkeä. Viime aikoina olemme vaimoni kanssa saaneet käännettäväksemme useita englannin- ja vironkielisiä tekstejä. Se on tuonut piristävää vaihtelua.

Nyt kun lumet ovat pihapiiristämme jo osittain sulaneet, olemme päässeet käsiksi myös pihatöihin. Eilen ja tänään olen leikannut pensasaitaa niin, että työ alkaa tuntua jo jäntereissäkin. Autokatoksen vieressä odottaa muhkea multakasa käsittelijäänsä. Se on tarkoitus siirtää uuden, tosin vasta puolittain raivatun, maaperän katteeksi. Siitä tulee meidän toinen kasvimaamme.

Vaimoni sai viime viikolla koronarokotteen, sen surullisen kuuluisan AstraZenecan. Minä sain Pfizer-BionTechin viikkoa aiemmin. Vaimolleni rokotus toi jonkinvertaisia oireita, kipuja pistokohdassa ja väsymystä, minulle ei oikeastaan mitään. Eipä tässä silti hillumaan päästä; voimassa ovat samat rajoitukset kuin ennenkin.

Ruoansulatusongelmat, joista kerroin edellisessä postauksessa näyttäisivät lopulta hellittävän. Pitkään ne kestivätkin, ja niiden myötä laihduin liki viisi kiloa.

Mukavalta tuntuu nähdä jälleen perhosiakin. Tänään näin sitruunaperhosen ja suruvaipan. Valokuvaaja minussa miltei heräsi eloon.


perjantai 9. huhtikuuta 2021

Pettymys



Kävin tämän viikon tiistaina keuhkojen röntgenkuvauksessa. Seuraavana päivänä lääkäri soitti ja kertoi, että löydös, joka oli näkyvissä jo aiemmissa kuvauksissa, on pysynyt ennallaan. Tämä tieto oli minulle kova pettymys, sillä aiemmin lääkäri oli arvellut, että kyseessä on jonkinlainen tulehdus, joka voi hävitä itsestään. Lääkäri oli kuitenkin edelleen sitä mieltä, ettei tällä löydöksellä todennäköisesti ole yhteyttä lymfoomaan, josta olin jo saanut puhtaat paperit. Mieltä kaihertamaan kuitenkin jäi, mistä löydöksessä oikeastaan on kysymys. Joka tapauksessa minun on mentävä jälleen noin kuukauden päästä tarkempiin tutkimuksiin.

Näihin tunnelmiin sopii hyvin sekin seikka, että olen kärsinyt ripulista jo yli viikon ajan. Olen laihtunut kolmisen kiloa, mikä sinänsä ei ole huono asia. En ole viitsinyt mennä lääkäriin, koska vaiva on varsin maltillinen: asiointia vain kerran tai kaksi päivässä. Tietysti olen kiinnittänyt erityistä huomiota ruokavalioon ja syönyt kevyesti. Oma diagnoosini on, että vaiva johtuu joko pitkäaikaisesta stressistä tai sytostaattien ruoansulatuselimistöön aiheuttamista tuhoista.

Jotain myönteistäkin sentään: sain eilen ensimmäisen annoksen Pfizer-BionTechin rokotetta. Seuraava annos luvattiin heinäkuun alkuun. Pistoksesta minulla ei ollut minkäänlaista tuntemusta, ja jälkikäteen en ole huomannut mitään oireita.

Muutoin vointini on ollut hyvä, ja olen edelleen hoitanut kuntoani kävelylenkein ja voimisteluin. Mielialaani olen sanut nostetta Jumalan Sanasta, luottoystäviltä ja hyvästä kirjallisuudesta.

perjantai 26. maaliskuuta 2021

Pieniä elämän merkkejä

Olen havaitsevinani kuntoutumisessa jonkinvertaista edistystä. Hiihtolenkit jäivät seitsemään kertaan, joten ilmojen lämmittyä olen jälleen siirtynyt reippaaseen kävelyyn. Hyvin jaksan. Töitäkin olen viime aikoina saanut tehdä käännöstoimistossamme melko mukavasti. Teemme niitä yhdessä vaimon kanssa. Välillä nämä työt ovat olleet koronan takia vähissä.

Harrastuksissakin on hieman elpymistä. Olen pitkästä aikaa ruvennut ajamaan taas rallia hommattuani uudet laitteet, Playstation 4 pron ja Logitechin ratin ja polkimet. Näyttönä toimii TV ja pelinä viime aikoina Gran Turismo Sport, joka on hyvin realistinen simulaatioajopeli. Olen kohta käynyt läpi peliin kuuluvan rallikoulun, jossa on viitisenkymmentä, toinen toistaan vaikeampaa osiota. Sanajahti-nimistä sanapeliä pelaan jonkin aikaa päivittäin, nykyään usein yhdessä vaimon kanssa. Nautin näistä yhteisistä hetkistä. Kyseessä on verkkopeli, jossa pelaajia voi olla yhtä aikaa toista tuhattakin. Lukemisesta olen aina nauttinut, niin nytkin. Luen kaunokirjallisuutta, dekkareita ja hengellistä kirjallisuutta. Lenkeilläni kuuntelen miltei aina Jukka Norvannon Raamattu kannesta kanteen -lähetystä, jossa hän käy Raamattua läpi jae jakeelta.

Silloin kun keskityn töihin tai harrastuksiin, ei joutavia pääse helposti mieleen. Silti on hetkiä ja päiviä, jolloin mieli mataa ja pelot myrkyttävät mieltä. Alttius peloille syntyi jo lapsuudessa isäni äkillisen kuoleman myötä. Kun pelko nousee, opettelen puhdistamaan mieleni Jumalan Sanalla.

Puhuin äskettäin puhelimessa hyvän ystäväni ja uskollisen esirukoilijan kanssa. Hänelläkin oli ollut viime aikoina tilanne, joka oli aiheuttanut voimakasta pelkoa ja ahdistusta. Kun hän sitten purki tuntojaan Jumalalle, hän sai rohkaisuksi psalmin 34 jakeen 5: ”Minä käännyin Herran puoleen ja hän vastasi minulle. Hän vapautti minut kaikesta pelosta.” Tämä Sana toi tälle ystävälleni siinä hetkessä täyden vapauden. Ystäväni koki, että tuo jae, niin kuin koko psalmikin, on myös minulle täsmälääkettä. Niinpä olen alkanut rukoilla tuon psalmin sanoin, muuttaen kuitenkin imperfektimuodot preesensiksi. Rukoilen siis tähän tapaan: Minä käännyn Herran puoleen ja hän vastaa minulle. Hän vapauttaa minut kaikesta pelosta. Tai esimerkiksi jae 20 vähän persoonallisemmaksi muutettuna: Monet vaivat kohtaavat minua, mutta kaikista niistä Herra minut vapauttaa. Daavidin Jumala on myös minun Jumalani, eikä hän ole menettänyt voimaansa ja kykyänsä auttaa.

Ilokseni voin todeta, että vaimoni on ollut jo hyvän aikaa valoisalla ja vapautuneella mielellä. Ei ole päivää, jolloin en kuulisi hänen laulavan. Tämä tuo ilman muuta minunkin elämään valoisampaa pohjasävyä.


tiistai 16. maaliskuuta 2021

Valoa kohti

 


Nyt kun viimeisestä hoidosta on aikaa liki kaksi kuukautta, on fyysisellä puolella havaittavissa jonkin verran edistystä. Tukka ja parta kasvavat. Unen laatu on parantunut ja sen myötä ovat päiväunet jääneet pois ohjelmasta. Kävelylenkit sujuvat ihan kevyesti, kuten myös voimisteluohjelmat, ja hiihtämäänkin olen päässyt jo muutamia kertoja. On kuitenkin sanottava, että juuri hiihtäessäni huomaan, ettei kunto toki ole vielä lähelläkään sitä tasoa, millä se oli vuosi sitten.

Psyykkisesti asiat eivät ole niin hyvällä tolalla. Keskimäärin olo on ollut huojentunut ja rauhallinen, mutta aina välillä mieleen luikertelee huolta ja pelkoakin. Kun sain kutsun röntgenkuvaukseen, josta edellisessä postauksessani mainitsin, mielialani notkahti joksikin aikaa ihan kunnolla. Tuli tunne, etteivät nämä tutkimukset lopu koskaan. Röntgenkuvauksen aika on muuten 6. huhtikuuta.

Blogini nimenä on Syövän varjosta valoon. Ajattelen niin, että tulen kyllä elämään loppuelämäni syövän varjossa, mutta kurottaudun kohti sitä valoa, joka säteilee Kristuksen kasvoilta. Sieltä saan lohdun, toivon ja uskalluksen elää siinä hetkessä, joka on käsillä. Suuresti kunnioittamani, edesmennyt sielunhoitoterapeutti Erik Ewalds puhui äskettäin Radio Deissä tähän tapaan: todellinen terveys on sitä, että suostun elämään siinä tilanteessa, missä olen, vaikka olisin sairas tai jopa kuolemassa; hyväksyn toisin sanoen vallitsevat olot ja itseni niiden keskellä. Kirjassa Kasvun tie hän sanoo: ”Iankaikkinen elämä merkitsee sitä, että ihminen elää sitä iankaikkisuuden osaa, joka on kullakin hetkellä mahdollinen. Ja se on nykyhetki. Ihminen, joka ei elä nykyhetkeä, ei ole terve.”

PS Mainittakoon vielä sellainen seikka, että tällä blogilla on tähän mennessä ollut jo reippaat 10 000 katselukertaa. En siis kirjoittele vain itseäni varten. Tuntuu mukavalta, että sinäkin, joka tätä nyt luet, olet mukana.