Varjojen mailla

 

Ennusmerkit hoitokerran jälkeisen oireilun suhteen pitivät hyvin paikkansa. Ensin oli kortisonin takia viisi levotonta yötä, ja sitten alkoivat pahat päivät. Muutaman päivän ajan olin hyvin heikossa hapessa, sananmukaisesti, sillä en saanut kunnolla henkeä, sydän oli lujilla ja olin tosi uupunut. Kaikkein väsynein olin 9. päivänä, aivan niin kuin edellisilläkin kerroilla.

Päivittäisiä lenkkejä en jättänyt tekemättä, mutta niihin tuhrautui selvästi enemmän aikaa kuin normaalisti. Yksi poikkeama aiempaan verraten oli se, että yhtenä yönä maha meni kertaheitolla sekaisin. Tämä oli minulle uutta, sillä tähän saakka ruoansulatukseni oli toiminut melko hyvin. Onneksi tätä vaivaa ei kestänyt pitkään.

Nyt voimat ovat alkaneet vähitellen palailla. Parin viikon päästä sama rumba alkaa sitten uudelleen. Olo on vähän niin kuin Bill Murraylla komediaelokuvassa Päiväni murmelina. Siinä hän näyttelee meteorologia, joka herää joka päivä samaan päivään; kaikki tapahtumat toistuvat päivä päivältä samanlaisina paitsi hänen omat reaktionsa tapahtumiin. Minunkin päivärytmini noudattelee pitkälti ennalta arvattavia ratoja. Elän kotona karanteenioloissa, jota rytmittävät lähinnä yhteiset hiljentymiset vaimon kanssa, ruokailu- ja kahvihetket, ulkoliikunnat ja päiväunet.

Ehkä joku miettii, kuinka vaimoni tässä tilanteessa jaksaa. Eihän tämä helppoa hänelle ole. Hänellekin nousee monenlaisia pelkoja. Miten oma terveys kestää? Kuinka selviydyn, jos jään yksin? Vaimoni ei onneksi ole jäänyt kyhjöttämään kotiin, vaan osallistuu moniin harrastuspiireihin, jotka liittyvät laulamiseen, kirjallisuuteen ja jumppaan. Ne selvästikin antavat hänelle voimia. Ikävä puoli asiassa on, että koronauhan takia jokainen lähtö muiden ihmisten pariin vähän hirvittää ja vaatii johdatuksen kyselyä.

Voiko ajatuksiaan hallita?

Kortisonihoito päättyi eilen. Viime päivät ovat olleet kohtalaisen helppoja, mitä nyt uni on ollut levottomampaa, syke koholla, suu kuiva ja pahanmakuinen ja hengitys pinnallisempaa.  Mikäli kaikki menee niin kuin edellisen hoitokerran jälkeen, seuraavat viisi kuusi päivää tulevat olemaan raskaimpia.

Tekee mieleni palata asiaan, jota aiemmin sivusin: ajatusten merkitykseen. Useiden tutkimusten mukaan ihminen ajattelee yli 6000 ajatusta päivässä, joidenkuiden mielestä paljon enemmänkin. Tajunnassamme pyörii siis jatkuvana virtana ajatuksia. Tätä voidaan kutsua sisäiseksi puheeksi, ja sillä on heijastevaikutuksia mm. tunne-elämäämme, puheisiimme, toimintaamme ja itsetuntoomme. Myönteiset ajatukset synnyttävät positiivia tunnetiloja, motivoivat puhumaan ja tekemään hyvää ja vahvistavat ajan oloon itsetuntoamme. Negatiiviset ajatukset tuottavat päinvastaisia tuloksia.

Syvimmät ajatuksemme eivät itse asiassa liiku päässämme vaan sydämessämme. Sydän symboloi syvintä olemustamme, minuutemme ydintä, tahto- ja tunne-elämän keskusta. Meidän perimmäiset vaikuttimemme – nekin, joita emme edes tiedosta – piilevät sydämessämme. Siksi on erityisen tärkeä pitää huolta sydämen tilasta: Ennen muuta varjele sitä, mikä on sydämessäsi – siellä on koko elämäsi lähde (Snl. 4:23).

Miten hoitaisin sydäntäni, jotta se pysyisi elävänä ja luovuuden lähteenä? Itse koen niin, että on tärkeää olla käpertymättä sairauteeni niin, etten enää uskaltaisi tehdä sitä, mikä on aiemmin tuottanut minulle mielihyvää: yhteydenpito lähdeihmisiin, kirjallisuus, kirjoittaminen, liikunta, valokuvaus, hyvät elokuvat, urheilun seuraaminen, sanajahdin peluu yms. Totuuden nimessä on kyllä sanottava, että mielenkiinto moniin näistä asioista on viime aikoina laimennut. En usko, että Jumala odottaa, että keskittyisin pelkästään hengellisiin asioihin; ovathan ne kaiken aikaa päällimmäisinä mielessäni muutoinkin. Toki on niin, että ennen kaikkea Jumalan Henki on se, joka tekee sydämeni eläväksi (Joh. 6:63).

Tämä kaikki saattaa tuntua sinusta itsestään selvältä. Minulla suurin vaikeus piilee siinä, kuinka saan katkaistua negatiivisten ajatusten kierteen, kun ne alkavat mielessäni jauhaa. Tämä ongelma korostuu erityisesti kriisiaikoina, kuten sairastuessa. Minulla on ollut läpi elämäni aika vahva taipumus ajautua tuohon kierteeseen. Mitä silloin on tehtävissä? Pelkällä tahdolla ajatuksia on jossain määrin mahdollista hallita: voin päättää siirtyä ajatuksissani eteenpäin ja ruveta samalla tekemään jotain keskittymistä vaativaa. Usein tämä auttaakin.

Minulle tämä ei läheskään aina riitä; tarvitsen jotain järeämpää. Niinpä kun ajatukset alkavat kiertää esimerkiksi sairauteeni liittyvissä uhkakuvissa, sanoudun näistä ajatuksista irti Jeesuksen nimessä (mieluimmin ääneen, jos ei ketään ole kuulemassa) ja palautan mieleeni jonkin lohduttavan ja rohkaisevan raamatunkohdan ja keskityn miettimään sen sanomaa. Tällaisia kohtia Raamatusta löytyy onneksi kosolti.

Viime aikoina olen usein muistellut seuraavaa jaetta Jesajan kirjasta: Ja vanhurskauden
hedelmänä on oleva rauha. Siitä kasvaa levollinen luottamus, turvallisuus, joka kestää iäti (32:17). Vaikka tämä lupaus on omistettu Israelille, olen omistanut tämän itselleni tietoisena siitä, että vanhurskas on jokainen ihminen, jonka Jumala on hyväksynyt yhteyteensä Jeesuksen sovitustyön tähden. Tuossa raamatunlauseessa minua miellyttää erityisesti se, että se kertoo etenevästä prosessista: rauhasta levolliseen luottamukseen ja turvallisuuteen, jotka kaikki kypsyvät meissä Pyhän Hengen työn hedelmänä. Omia ponnisteluja ei tarvita; Jumala tekee sen, minkä lupaa.

Sitä paitsi meidän ajatusmaailmamme on jatkuvasti hyökkäysten kohteena. Olemme sodassa. Meillä on vihollinen, joka väsymättömästi tyrkyttää meille epäilyksiä, turhaumaa, toivottomuutta ja ties mitä muuta masentavaa. Mitä nopeammin tajuamme, mistä lähteestä tällaiset yllykkeet kumpuavat, sitä onnellisempaa. Silloin on syytä oitis soveltaa tätä neuvoa: Vastustakaa Paholaista, niin se lakkaa ahdistamasta teitä (Jaak. 4:7). Ja ainoa tehokas tapa vastustaa, on vedota Jeesuksen auktoriteettiin; hän on jo voittanut vihollisen vallan.

Miksi minä tällaisista asioista puhun? Siksi, että nämä ovat niitä, joiden kanssa nykyään painiskelen. Viime aikoina nämä kysymykset eivät ole kuitenkaan vaivanneet minua ahdistukseen ja masennukseen asti. Uskon, että uskollisilta ystäviltäni saamani rukoustuki selittää tämän. Olen siitä jatkuvasti hyvin kiitollinen. Opettelen myös kiittämään Jumalaa kaikesta mikä on hyvin ja siitäkin, mitä en nyt ymmärrä.

Kolmas hoitokerta

 

Tänään suoniini lykättiin solumyrkkyjä kolmannen kerran. Menin sairaalaan hyvissä ajoin, koska minulla oli sellainen käsitys, että ennen hoitoja olisi lääkärin vastaanotto. Se oli virhekäsitys. Olin odotellut noin tunnin, kun hoitaja tuli hakemaan minua. 

Hoidon alku ei ollut lupaava, sillä kanyyli ei osunut kunnolla suoneen. Suosittelin etsimään suonen, johon kanyylin voi turvallisesti työntää. Mieleeni nousi väkisinkin aiemmin sattunut hoitovirhe, enkä malttanut olla siitä mainitsematta. No, seuraavalla yrittämällä kaikki luonnistui ihan hyvin, ja noin kolmen tunnin jälkeen kaikki hoidot oli annettu. - Nyt hoitopolkuni on  tavallaan puolivälissä; kolme hoitokertaa on näiltä näkymin vielä jäljellä.

Kysyin hoitajalta, toistuvatko hoitojen jälkeiset oirehtimiset saman kaavan mukaan. Hänen mielestään pääpiirteittäin kyllä, mutta hoitojen edetessä haitalliset sivuvaikutukset voivat jonkin verran paheta. Jos kaikki menee niin kuin viime hoitokerran jälkeen, viisi päivää sujuu vielä melko mukavasti, kiitos vahvan kortisonilääkityksen, mutta sen jälkeen iskee väsymys ja voimattomuus, joka on pahimmillaan reilun viikon päästä. Huomenna on edessä valkosolukasvajan piikitys, kuten joka kerta hoitojen jälkeen. Siitä olen kiitollinen, että en ole kärsinyt pahoinvoinnista ja ruoka on maistunut. Toivottavasti näin on vastedeskin.

Opettelin tänään käyttämään maskia. Tilasin jokin aika sitten Israelista Sonovia-nimiseltä yritykseltä kolme kappaleen paketin kasvomaskeja 159 dollarin (eli n. 135 euron) hintaan. Ei siis ihan halpoja, mutta 
niiden sanotaan neutraloivan covid-19:n 98,35 prosentin tehokkuudella. Sen käyttäjälleen antaman suojan pitäisi siis olla jokseenkin täydellinen. Ja mikä parasta: maski voidaan pestä vähintään 55 kertaa 30 asteisessa saippuavedessä ilman, että se menettää tehoaan. Oheisessa kuvassa näkyvää rosvon näköistä miestä ei kannata näyttää lapsille, jotteivät he näkisi pahoja unia.

Reilun viikon ajan olen voinut varsin hyvin, liikkunut melko ahkerasti ja tehnyt tuttua voimisteluohjelmaani. Mielialakin on pysytellyt kohtalaisen hyvänä. Ajoittain pelot tosin nostavat rumaa päätään, mutta koetan nujertaa ne tuoreeltaan rukouksella – tai pikemminkin vien ne mahdollsimman pian Vapahtajalleni, jolla on voima pitää ne kurissa.

Syntymäpäivä

Olen tänään viettänyt syntymäpäivääni. Kuinka erilaisissa tunnelmissa synttäreitä voikaan viettää! Vuosi sitten minulla oli ehkä kaikkein mieleenpainuvin ja iloisin syntymäpäivä, mitä koskaan olen viettänyt (lapsuudessani syntymäpäiviä ei noteerattu juuri millään tavalla). Silloin en voinut vielä millään tavoin aavistaa, millainen vuosi minulla olisi edessä. Silti on sanottava, että tämäkin päivä on ollut oloihin nähden ihan hyvä. Olen saanut onnitteluja, lämmittäviä yhteydenottoja ja lahjojakin.

Lapsiltani sain mm. laadukkaat pipot, jotka tyylikkäällä tavalla verhoavat kaljua päälakeani. Vaimoni kehotti minua hankimaan netin kautta itselleni jonkin mieluisan lahjan. Ajattelin ensiksi, että mitäpä minä enää tarvitsen. Jonkin ajan kuluttua tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin ja tilasin uuden kuvan- ja videonkäsittelyohjelman. Jospa valokuvaharrastukseni sen myötä vielä elpyisi. Vaimoni on hemmotellut minua pitkin päivää herkullisilla ruoilla…

Kun ajattelen aikoja, jolloin olin vielä terveen kirjoissa, tunnen aika ajoin surun kouraisuja. Ne ajat on nyt jätettävä taakse, ja on kohdattava luopumiseen liittyvät tunnot. Suru on kaiken aikaa läsnä sieluni pohjavirtana, mutta välistä se patoutuu. Silloin olisi tärkeää saada purkaa sitä jollain tavalla. Itkeminen auttaisi, mutta valitettavasti itken hyvin harvoin. Erityisinä armon osoituksina koen hetkiä, jolloin jokin hyvä kirja tai koskettava musiikki laukaisee itkun ja saa sen tulemaan spontaanisti ja syvältä. Surutyö on joka tapauksessa prosessi, jonka toivon etenevän sisimmässäni mahdollisimman terveellä ja parantavalla tavalla.

Voisi ajatella, että vakava sairastuminen herättää kipeitä miksi-kysymyksiä. Miksi tämä kohtasi juuri minua? Olenko tehnyt jotain väärin? Onko tämä rangaistusta jostakin? Minä en kuitenkaan ajattele näin. En kysele Jumalalta, miksi sallit tämän minulle. Pikemminkin ajattelen niin, että on ihme, että olen saanut elää näinkin kauan jokseenkin terveenä. Ja olen kiitollinen niistä vuosista ja vuosikymmenistä. Tämä ei tarkoita sitä, että minulla ei olisi enää elämänhalua. Syvä toiveeni ja rukoukseni on, että tämä, minkä Jumala on sallinut minulle tapahtua, veisi minua lähemmäksi Häntä, elämän lähdettä.

Elämää epävarmuudessa

 

Viime perjantaina, 8. päivänä hoitojen jälkeen, vointini oli heikoimmillaan. Hengitys oli pinnallista ja olo kaikin puolin voimaton. Jaksoin kuitenkin tehdä kävelylenkkini, mutta hyvin hitaasti ja varovasti. Viime päivinä yleiskuntoni on alkanut hiljalleen kohentua. Olisiko pahin tältä erää ohi?

Kerron nyt joitain ajatuksia niihin kysymyksiin liittyen, joita edellisessä postauksessani esitin.

Olen pelännyt sairastumista nuoruudestani lähtien. Yksi syy siihen on isäni äkillinen kuolema, kun minä olin pikkupoika. Toinen syy on se, että lähisuvussani on ollut varsin runsaasti sydänsairauksia. Muitakin syitä tietysti on, mutta en ala kuvaamaan niitä tässä laajemmin. Sydämeni on kestänyt näihin asti, mutta yllättäen sainkin syövän. Tavallaan on niin, että sairastumista minun ei enää tarvitsekaan pelätä, sillä olenhan jo sairas. Pelkäänkö sitten kuolemaa? Kyllä varmasti, mutta sitäkin enemmän pelkään kuolemista ja etenkin kitumista, joka sitä mahdollisesti edeltäisi.

Miten opin elämään epävarmuudessa? Tietysti on niin, ettei kukaan voi olla varma siitä, mitä huominen tuo tullessaan. Ja kaikkihan me kuolemme. Mutta taitaa olla niin, että vasta vakava sairaus panee meidät pohtimaan tätä asiaa syvemmälti – ellemme sitten torju koko asiaa mielestämme. Torjuminen on aina huono ratkaisu. Niinpä opettelen ajattelemaan kuoleman läheisyyttä realiteettina.

Tässä minulle on ratkaisevana apuna erityisesti kaksi seikkaa. Ensinnäkin on niin, että Raamatun mukaan päivieni määrä on jo ennalta laskettu enkä kykene lisäämään ikääni millään ilveellä puolta metriäkään (ellei Jumala sitten itse päätä toisin; ihmeelle on toki jätettävä mahdollisuus). Toiseksi tiedän elämän jatkuvan kuoleman jälkeen. Kuoleman jälkeen minua odottaa ikuinen elämä Jumalan luona. Kuinka voin sanoa näin? Siksi että olen pannut turvani Jeesukseen, kuoleman voittajaan, jo nuoruudestani saakka. Olen viime aikoina alkanut rukoilla sitä, että kuoleman rajan takaisesta kirkkaudesta alkaisi heijastua lohduttavia säteitä elämääni jo nyt, kun vielä elän. Toivoa on…

Yksi tärkeä asia, jota rukoilen päivittäin useaankin otteeseen, on: ”Varjele mielialani.” On yleisesti tiedossa, että myönteinen asenne ja hyvä mieli edistävät parantumista. Kognitiivinen psykologia painottaa sitä, että kaikki lähtee ajattelusta; tunteet seuraavat ajatuksiani, eikä päinvastoin. Siksi on erittäin tärkeää varjella ajatusmaailmaansa kielteisiltä ajatuksilta. Tämä ei ole ollut minulle koskaan helppoa, koska luonteeseeni kuuluu aimo annos melankolisuutta ja taipumusta alakuloon. Jumalan Sana vahvistaa monin paikoin sen, kuinka tärkeää mielensä varjeleminen on. Älä murehdi mistään; ajattele sitä, mikä on hyvää; varjele ennen muuta sydämesi; kiitä kaikesta; hyvä mieli on kuin alituiset pidot.

Nykyhetkessä elämiseen saan tukea monista asioista. Minulla on rakastava, herkkäviritteinen vaimo, joka tuntee minut läpikotaisin ja jonka kanssa tutkimme päivittäin Sanaa ja rukoilemme. Minulla on myös kaksi empaattisesti suhtautuvaa lasta ja pieniä lapsenlapsia, jotka myös rukoilevat papan puolesta, mikä on erityisen liikuttavaa. Arvostan suuresti myös ystäviäni, jotka pitävät minuun yhteyttä puhelimitse (itse pysyttelen nykyisin kotioloissa). Tiedän heidänkin muistavan minua rukouksissaan.

Sitten on monia arkisia asioita, jotka mielialaani kannattelevat. Jatkan niitä harrastuksia, jotka ovat ennenkin tuottaneet mielihyvää: lukemista, liikuntaa, kirjoittamista. Valokuvaus on harmi kyllä nyt jäänyt hyvin vähälle, vaikka sekin on ollut minulle tärkeää.

Kaikesta edellä kuvatusta huolimatta koen aika ajoin, kuinka sisäiseen maailmaani laskeutuu ikään kuin painostava, synkkä pilvi – ja ahdistavat ajatukset alkavat kiertää kehää. Näin saattaa käydä etenkin aamuisin. Lopultakin olen vain heikko ihminen, jonka sydämestä käydään taistelua…