Syöpä uusimassa?

 

Huomasin jouluaattona vasemman korvani alla pienen kohouman. Se herätti aika tavalla huolta. Oliko syöpä uusimassa? Kun sitten luin, että koronarokote voi turvottaa imusolmukkeita, huojennuin. Olinhan äskettäin ottanut kolmannen koronapiikkini. Tammikuun kymmenentenä päivänä kävin TT-kuvauksessa, jonka tulokset kertoivat kaiken olevan kunnossa. Tämä huojensi mieltäni lisää.

Koko asia miltei unohtui, kunnes viime aikoina rupesin tutkimaan tuota kohoumaa tarkemmin. Minusta vaikutti, että se on hieman kasvanut. En saanut asiasta rauhaa, joten soitin sairaalaan ja pyysin saada päästä syöpälääkärin vastaanotolle. Eilen tuo vastaanotto oli. Lääkäri tunnusteli tuota pattia ja totesi, että kyllä, se on syytä kuvata ja leikata pois. Mitään muuta hälyttävää hän ei löytänyt tunnusteltuaan imusolmukkeita eri puolilta kehoa. Niinpä odotan, että kahden viikon sisällä nuo aiotut toimenpiteet tehdään. Ja ehkä kuukauden päästä kuulen tulokset.

Kerroin lääkärille, millaisia pelkoja tuon patin löytäminen oli herättänyt. Tiesin, että uusiutuvaa syöpää on vaikeampi hoitaa ja että käytettävät lääkkeet ovat entistä rajumpia. Sanoin, että kuolema taitaa olla nyt jo aika lähellä. Lääkäri kysyi, kuinka kauan minä olin ajatellut vielä eläväni. Sanoin, että ehkä noin vuoden. Tähän lääkäri totesi omana arvionaan, että olisin elossa vielä viiden vuoden päästä. Tämän hän sanoi tietysti nimenomaan syöpälääkärinä. Kysyin, mihin hän perustaa arvionsa. Hän vastasi toteamalla, että hän on uransa aikana hoitanut satoja syöpäpotilaita. Lohduttavasti sanottu, mutta Herra yksin tietää…

Näin epävarmuus ja odottelu jatkuvat. Onnellista tietysti olisi, jos tutkimuksissa selviäisi, että syöpä ei ole levinnyt. Edellisestä TT-kuvauksesta on aikaa vain kaksi kuukautta, mutta jos tauti on ärhäkkää lajia, se ehtii siinäkin ajassa leviämään. Eräs luottoystäväni lähetti minulle pari päivää sitten Raamatun Sanan, jonka hän oli rukouksessa kokenut saavansa minua varten: Kun pelko minut valtaa, minä turvaudun sinuun.  Sinun sanaasi, Jumala, minä ylistän, sinuun minä luotan, en pelkää mitään. Mitä voi minulle kukaan kuolevainen? (Ps. 56:4-5.) Tätä Sanaa olen sittemmin pyöritellyt paljon mielessäni. Jumalan Sanassa on voima.

Elämää epävarmuudessa

 

Viime perjantaina, 8. päivänä hoitojen jälkeen, vointini oli heikoimmillaan. Hengitys oli pinnallista ja olo kaikin puolin voimaton. Jaksoin kuitenkin tehdä kävelylenkkini, mutta hyvin hitaasti ja varovasti. Viime päivinä yleiskuntoni on alkanut hiljalleen kohentua. Olisiko pahin tältä erää ohi?

Kerron nyt joitain ajatuksia niihin kysymyksiin liittyen, joita edellisessä postauksessani esitin.

Olen pelännyt sairastumista nuoruudestani lähtien. Yksi syy siihen on isäni äkillinen kuolema, kun minä olin pikkupoika. Toinen syy on se, että lähisuvussani on ollut varsin runsaasti sydänsairauksia. Muitakin syitä tietysti on, mutta en ala kuvaamaan niitä tässä laajemmin. Sydämeni on kestänyt näihin asti, mutta yllättäen sainkin syövän. Tavallaan on niin, että sairastumista minun ei enää tarvitsekaan pelätä, sillä olenhan jo sairas. Pelkäänkö sitten kuolemaa? Kyllä varmasti, mutta sitäkin enemmän pelkään kuolemista ja etenkin kitumista, joka sitä mahdollisesti edeltäisi.

Miten opin elämään epävarmuudessa? Tietysti on niin, ettei kukaan voi olla varma siitä, mitä huominen tuo tullessaan. Ja kaikkihan me kuolemme. Mutta taitaa olla niin, että vasta vakava sairaus panee meidät pohtimaan tätä asiaa syvemmälti – ellemme sitten torju koko asiaa mielestämme. Torjuminen on aina huono ratkaisu. Niinpä opettelen ajattelemaan kuoleman läheisyyttä realiteettina.

Tässä minulle on ratkaisevana apuna erityisesti kaksi seikkaa. Ensinnäkin on niin, että Raamatun mukaan päivieni määrä on jo ennalta laskettu enkä kykene lisäämään ikääni millään ilveellä puolta metriäkään (ellei Jumala sitten itse päätä toisin; ihmeelle on toki jätettävä mahdollisuus). Toiseksi tiedän elämän jatkuvan kuoleman jälkeen. Kuoleman jälkeen minua odottaa ikuinen elämä Jumalan luona. Kuinka voin sanoa näin? Siksi että olen pannut turvani Jeesukseen, kuoleman voittajaan, jo nuoruudestani saakka. Olen viime aikoina alkanut rukoilla sitä, että kuoleman rajan takaisesta kirkkaudesta alkaisi heijastua lohduttavia säteitä elämääni jo nyt, kun vielä elän. Toivoa on…

Yksi tärkeä asia, jota rukoilen päivittäin useaankin otteeseen, on: ”Varjele mielialani.” On yleisesti tiedossa, että myönteinen asenne ja hyvä mieli edistävät parantumista. Kognitiivinen psykologia painottaa sitä, että kaikki lähtee ajattelusta; tunteet seuraavat ajatuksiani, eikä päinvastoin. Siksi on erittäin tärkeää varjella ajatusmaailmaansa kielteisiltä ajatuksilta. Tämä ei ole ollut minulle koskaan helppoa, koska luonteeseeni kuuluu aimo annos melankolisuutta ja taipumusta alakuloon. Jumalan Sana vahvistaa monin paikoin sen, kuinka tärkeää mielensä varjeleminen on. Älä murehdi mistään; ajattele sitä, mikä on hyvää; varjele ennen muuta sydämesi; kiitä kaikesta; hyvä mieli on kuin alituiset pidot.

Nykyhetkessä elämiseen saan tukea monista asioista. Minulla on rakastava, herkkäviritteinen vaimo, joka tuntee minut läpikotaisin ja jonka kanssa tutkimme päivittäin Sanaa ja rukoilemme. Minulla on myös kaksi empaattisesti suhtautuvaa lasta ja pieniä lapsenlapsia, jotka myös rukoilevat papan puolesta, mikä on erityisen liikuttavaa. Arvostan suuresti myös ystäviäni, jotka pitävät minuun yhteyttä puhelimitse (itse pysyttelen nykyisin kotioloissa). Tiedän heidänkin muistavan minua rukouksissaan.

Sitten on monia arkisia asioita, jotka mielialaani kannattelevat. Jatkan niitä harrastuksia, jotka ovat ennenkin tuottaneet mielihyvää: lukemista, liikuntaa, kirjoittamista. Valokuvaus on harmi kyllä nyt jäänyt hyvin vähälle, vaikka sekin on ollut minulle tärkeää.

Kaikesta edellä kuvatusta huolimatta koen aika ajoin, kuinka sisäiseen maailmaani laskeutuu ikään kuin painostava, synkkä pilvi – ja ahdistavat ajatukset alkavat kiertää kehää. Näin saattaa käydä etenkin aamuisin. Lopultakin olen vain heikko ihminen, jonka sydämestä käydään taistelua…

Avaus

 

Mietin pitkään, alanko kirjoittaa sairauteeni liittyvistä kokemuksista ja tunnoista. Mitä merkitystä kirjoittelulla olisi minulle itselleni? Voisiko se toimia terapiana, auttaisiko se jäsentämään omaa tunnemaailmaani, selkiyttäisikö se hoitoprosessin etenemistä? 

Mahdollisille lukijoille juttuni saattaisivat parhaassa tapauksessa tarjota samaistumiskohteita, jonkinlaista vertaistukea. Tuskinpa näistä kirjoituksista olisivat kiinnostuneita muut kuin jotain vastaavaa kokeneet lukijat. Sairastaminen, koettelemukset ja kärsimys saattavat herkistää ihmisiä ja avata sellaisia sielun kerroksia, joista ei välttämättä ole aiemmin ollut edes tietoinen. Tällöin voi hyvinkin avautua väyliä myös vuorovaikutukselle niiden kanssa, jotka ovat kokeneet jotain samaa kuin itse.

No, nyt ei ole vaikea päätellä, mihin tulokseen pohdinnoissani tulin. Alan kirjoittaa siitä, mitä olen käynyt läpi viime vuosina ja mitä joudun lähiaikoina kohtaamaan ja käsittelemään.