Pari viime viikkoa olen touhunnut – etten sanoisi raatanut – pihatöissä. Valtavan kokoisesta multakasasta on jäljellä enintään neljännes. Lapio ja kottikärryt ovat olleet aseeni. Muutakin puuhaa on siunaantunut ihan riittämiin. Oura-älysormukseni on ehdotellut useana aamuna, voisitko ajatella ottavasi tänään vähän rauhallisemmin. No, olenhan minä ajatellut, mutta en ole kuitenkaan malttanut olla touhuamatta. Ja se on tuntunut hyvältä. Varmaan on kyse siitä, että pitkään patoutunut energia pyrkii purkautumaan. Viime viikonloppuna meillä onneksi oli tyttären perhe käymässä, joten tämä vierailu tarjosi oivallisen hengähdys- ja latautumistauon.
Tällä hetkellä sairastamisajasta ei ole juuri muuta fyysistä muistutusta kuin hoitovirheestä johtunut vamma ja oikean korvan ajoittainen kiusallinen kutina. Tämän korvan juuresta leikattiin vuosi sitten sylkirauhanen pois. Tukkakin on kasvanut miltei entiselleen. Henkisellä puolella sitä vastoin riittää vielä töitä terveen identiteetin sisäistämisessä ja elämänrohkeuden vahvistumisessa. Viime aikoina olen tosin ollut varsin valoisalla mielellä.
Pienenä elämänmerkkinä pidän sitä, että aiomme olla parin kuukauden päästä mukana avioparikurssilla. Olemme vaimon kanssa olleet näillä kursseilla vetovastuussa noin 25 vuoden ajan. Viime vuonna kurssien järjestämiseen tuli koronan takia tauko, ja sairastuttuani syöpään ajattelin jo kurssien olevan meidän osalta historiaa. Mutta nyt aiomme siis olla jälleen remmissä, jos korona, viranomaiset ja Jumala suo.
Heinäkuussa minun on mentävä sairaalaan kontrollikäynnille. Tarkkaa aikaa en ole vielä saanut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti