Miten vaimo jaksaa?

Kesän loppuun saakka vaimoni oli vielä varsin toiveikkaalla mielellä. Kun sitten osoittautui, että tautimuoto oli muuttunut vakavammaksi, se oli hänelle melkoinen järkytys. Pelko puolison menettämisestä ja yksin jäämisestä sai hänen mielessään aivan uuden ulottuvuuden.

Olemme avioliittomme aikana käyneet yhdessä läpi monia vakavia kriisejä, jotka ovat johtuneet lähinnä sisäisen parantumisen tarpeista ja ulkoisista paineista, ei niinkään keskinäisistä väleistämme. Niistä on selvitty puhumalla, rukoilemalla ja ystävien tuella. Olemme enimmäkseen pystyneet keskustelemaan vaikeistakin asioista.

Koskaan aiemmin emme ole olleet kuitenkaan tilanteessa, jossa kuoleman todellisuus olisi ollut niin vahvasti läsnä, kuten se viime kuukausina on ollut. Keskustelujemme sävy on muuttunut entistä vakavammaksi, mutta toisaalta olemme pyrkineet yhteisellä päätöksellä välttämään synkistelyä ja varjelemaan mielialaamme. Tässä turvaudumme yhä uudelleen Jumalan apuun.

Emme ole hylänneet harrastuksiamme, joista olemme aiemminkin saaneet mielihyvää – sikäli kuin se korona-aikana on ollut mahdollista. Minä olen kyllä pysynyt miltei tyystin kotioloissa, mutta vaimo on uskaltautunut osallistumaan lauluun, kuntoiluun ja kirjallisuuteen liittyviin harrastepiireihin. Ne ovat aivan ilmeisesti ovat olleet hänelle elintärkeitä henkireikiä. Nyt ne tosin ovat olleet jo jonkin aikaa tauolla.

Sairaalan puolesta suositeltiin, että sairaan lähiomaisen olisi hyvä saada tukihenkilö, jolle voisi aika ajoin soitella. Niinpä vaimoni ottikin yhteyttä erääseen tukihenkilöksi ilmoittautuneeseen. He pitävät yhteyttä noin kerran viikossa, ja tästä on nähdäkseni ollut vaimolle apua, ja varmaan tukihenkilöllekin.

Sairaudestani johtuva pitkäaikainen stressi on alkanut vaimollani ilmetä fyysisinäkin oireina. On tullut muun muassa lihaskipuja ja epämääräistä päänsärkyä. Minussa nämä vaivat herättävät huolta ja jonkinlaista syyllisyyttäkin. Sinnikkäästi vaimo koettaa kehoaan hoitaa, voimistella ja käydä metsäisillä kävelylenkeillä. Raittiissa ilmassa liikkuessa vaivat tuntuvat välillä helpottavan.

Varjojen mailla

 

Ennusmerkit hoitokerran jälkeisen oireilun suhteen pitivät hyvin paikkansa. Ensin oli kortisonin takia viisi levotonta yötä, ja sitten alkoivat pahat päivät. Muutaman päivän ajan olin hyvin heikossa hapessa, sananmukaisesti, sillä en saanut kunnolla henkeä, sydän oli lujilla ja olin tosi uupunut. Kaikkein väsynein olin 9. päivänä, aivan niin kuin edellisilläkin kerroilla.

Päivittäisiä lenkkejä en jättänyt tekemättä, mutta niihin tuhrautui selvästi enemmän aikaa kuin normaalisti. Yksi poikkeama aiempaan verraten oli se, että yhtenä yönä maha meni kertaheitolla sekaisin. Tämä oli minulle uutta, sillä tähän saakka ruoansulatukseni oli toiminut melko hyvin. Onneksi tätä vaivaa ei kestänyt pitkään.

Nyt voimat ovat alkaneet vähitellen palailla. Parin viikon päästä sama rumba alkaa sitten uudelleen. Olo on vähän niin kuin Bill Murraylla komediaelokuvassa Päiväni murmelina. Siinä hän näyttelee meteorologia, joka herää joka päivä samaan päivään; kaikki tapahtumat toistuvat päivä päivältä samanlaisina paitsi hänen omat reaktionsa tapahtumiin. Minunkin päivärytmini noudattelee pitkälti ennalta arvattavia ratoja. Elän kotona karanteenioloissa, jota rytmittävät lähinnä yhteiset hiljentymiset vaimon kanssa, ruokailu- ja kahvihetket, ulkoliikunnat ja päiväunet.

Ehkä joku miettii, kuinka vaimoni tässä tilanteessa jaksaa. Eihän tämä helppoa hänelle ole. Hänellekin nousee monenlaisia pelkoja. Miten oma terveys kestää? Kuinka selviydyn, jos jään yksin? Vaimoni ei onneksi ole jäänyt kyhjöttämään kotiin, vaan osallistuu moniin harrastuspiireihin, jotka liittyvät laulamiseen, kirjallisuuteen ja jumppaan. Ne selvästikin antavat hänelle voimia. Ikävä puoli asiassa on, että koronauhan takia jokainen lähtö muiden ihmisten pariin vähän hirvittää ja vaatii johdatuksen kyselyä.