Koukku

 

Eilinen lääkärissä käynti tuotti sekä rohkaisevaa tietoa että yhden koukun. Ensin lääkäri kertoi verikokeiden tulokset, jotka olivat joka suhteessa erittäin hyvät.

Minulla on ollut toissa keväästä asti kaksi pientä esiintymää kehossani, toinen rintakehän päällä toinen korvan alla. Niitä hoidettiin vasta-ainehoidolla ja sädettämällä – ja tämän jälkeen ne pienenivät jonkin verran. Nyt kuvista oli käynyt ilmi, että korvan alla oleva esiintymä on edelleen pienentynyt ja arpeutunut ja rintakehän päällinen esiintymä on pysynyt samankokoisena.

Mistään muualta ei löytynyt mitään poikkeavaa – paitsi vasemmasta kainalosta. Täältä löytyi kaksi hieman suurentunutta imusolmuketta, jotka olivat seitsemän millin kokoisia. Esiintymät ovat siis todella pieniä, ja lääkärin mukaan saattavat olla myös aivan normaalia, ei sairausperäistä kasvua. Lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, että kainalosta kannattaa ottaa kahden kuukauden päästä ultraäänikuva. Jos esiintymät olisivat silloin suurentuneet, niille annettaisiin sädehoitoa.

Tuntuu siltä, että tutkimustuloksissa toistuu sellainen kaava, että kaikki näyttää hyvältä, mutta löytyy kuitenkin jokin seikka, joka jää huolettamaan – ikään kuin koukuksi, joka nostaa pelkoja pintaan. Esimerkiksi pari vuotta sitten tutkimustulokset olivat oikein hyvät, mutta keuhkoista oli löytynyt pientä varjostumaa. Tätä tutkittiin sitten röntgenillä moneen kertaan. Viime tutkimuksissa asiasta ei enää ole puhuttu mitään, joten se huolen aihe on poissa.

Ehkä minä tarvitsen tätä koulua, jossa joudun työstämään pelkokäyttäytymistäni. Tiedän, että rakkaudessa ei ole pelkoa ja että täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Vain Jumala on täydellinen rakkaus, joten hänen pakeilleen minun on ahkerasti mentävä…

Kontrolli

Syöpäkontrolli on jälleen ovella. Tänään minulle tehdään TT-kuvaus, ja ensi viikon tiistaina menen kuulemaan lääkäriltä tulokset. Edellisestä TT-kuvauksesta on kulunut yli puoli vuotta. Melkein vuoden olen saanut elää suhteellisen huolettomasti ilman minkäänlaista hoitoa. Olen siitä hyvin kiitollinen Jumalalle. Vaikka en ole huomannut kehossani mitään poikkeavaa, kontrollikäynti jännittää silti.

Kuntoni on ollut hyvä, ja olen touhunnut viime kevään ja tämän kesän mittaan monenlaista. Varsin työläs prosessi oli aurinkopaneelien asennus katollemme. No, itse emme niitä toki asentaneet, mutta etukäteistöitä oli runsaasti.

Metsuri kaatoi ja katkoi parikymmentä isoa koivua ja mäntyä. Meidän työmme oli raahata pölkyt, lumessa tarpoen,  rinnettä ylös kasaan, osallistua pölkkyjen pilkkomiseen halkomakoneella parin kaverin kanssa ja tehdä klapeista pinot. Kova homma oli myös oksien karsiminen, katkominen ja näin syntyneiden klapien pinoaminen. Klapiyrittäjä, halkomakoneen omistaja, totesi, että nyt teillä riittää polttopuita seitsemäksi vuodeksi. Tämä urakka kesti kaikkineen reippaat kaksi kuukautta.

Kesällä uin ahkerasti ja varsin pitkiä matkoja vesijuoksuvyön kanssa. Marjakauden alettua keskityin mustikoiden poimintaan. Nyt se aika on jo ohi. Saimme kokoon 170 litraa mustikkaa, josta minä poimin aivan valtaosan. Puolukat eivät ole vielä riittävän kypsiä poimittaviksi.

Hyvät tulokset

 

Kävin tänään lääkärin vastaanotolla kuulemassa TT-tutkimuksen tulokset. Lääkäri kysyi ensiksi vointiani, jonka totesin olevan ihan hyvän. ”No, niin ovat tuloksetkin”, hän sanoi. Mitään hälyttävää tuloksista ei löytynyt. Ne pienet esiintymät vasemman korvan juuressa ja oikealla rintakehällä, jotka viime kevään tutkimuksissa havaittiin, olivat entisestään pienentyneet. Veriarvot olivat myös hyvät. Seuraavaksi otetaan ensi huhtikuussa verikokeet ja ensi elokuussa tehdään seuraava TT-kuvaus. Niinpä, jos mitään poikkeavaa ei siihen mennessä ilmene, voin varsin pitkään elää kohtalaisen normaalia elämää.

Lähtiessäni sanoin lääkärille, että olipa hyvä, että juuri sinä olit tänäänkin minua vastaanottamassa. Olen näet mielistynyt tähän lääkäriin, josta huokuu lämmintä asennetta potilaaseen. Sanoinkin hänelle: ”Sinä olet minun mielilääkärini”, johon hän vastasi (ehkä vähän liikuttuneena), että sittenhän ymmärrämme toisiamme.

Kiitän jälleen teitä, jotka olette rukoilleet puolestani, ja ennen muuta Jumalaa, joka on laupias ja armollinen!

Hyvää joulua!

 

Kiitollisena voin todeta, että olen ollut koko syksyn hyvässä voinnissa. Olen liikkunut ja kuntoillut normaaliin tapaan. Tänään Oura-älysormukseni julkaisi tilaston koko vuoden osalta nukkumisen, liikkumisen ynnä muun osalta. Sen mukaan olen ottanut kuluneena vuonna reilut kolme miljoonaa askelta, mikä vastaa noin 53 maratonia.

Sairaala lähestyi minua kirjeellä jokin aika sitten. Minut kutsuttiin TT-kuvaukseen ensi maanantaiksi ja heti joulun jälkeiseksi tiistaiksi lääkärin vastaanotolle. Osasin odottaa tätä kontrollikäyntiä, mutta sen ajoittuminen juuri joulun aikaan ei tuntunut mukavalta. Toisaalta: hyvähän se on, että seurantaa on saatavilla.

Toivotan sinulle, hyvä lukijani, lämminhenkistä ja rauhaisaa joulua!. Tuntuu hyvältä, että olet jaksanut seurata vaiheitani. Tätä blogia on seurannan mukaan luettu tähän mennessä reippaasti yli 20 000 kertaa.

Pelko pois - mutta miten?

Sairausrintamalta ei ole ollut viime aikoina mitään kirjoittamista - onneksi. Seuraava kontrollikäyntini lienee noin kuukauden päästä, jolloin tehdään jälleen TT-kuvaus. Elämä voisi olla jokseenkin normaalia, ellei taustalla vaanisi pelko taudin uusimisesta. On aikoja, jolloin pelko ikään kuin uinuu ja aika ajoin unohtuukin, mutta tiedän kokemuksesta, ettei sen heräämiseen paljon tarvita.

Olen pohtinut, miten pelkoon sitten tulisi suhtautua, kun se kuitenkin välistä kouraisee? Pahin pelko lienee pelon pelko: sen pelkääminen, että minua rupeaa kohta tosissaan pelottamaan – kuinka minä sen  kestän?

Olen huomannut, että pelko voimistuu, jos sitä vastaan taistelee tai jos sen torjuu.

Jos sen sijaan annan pelon ikään kuin virrata olemuksemme läpi, tulla ja mennä, sen voima vähitellen laantuu.  Hyökyaaltoakin seuraa tasaisempi merenkäynti. Pahimmatkaan tunteet eivät ole tappavia eivätkä ne ole myöskään staattisia, vaan koko ajan liikkeessä olevia. Viisainta lienee pelon tullessa hyväksyä se yhtenä tunteena muiden joukossa – ja kiinnittää sitten huomio johonkin muualle.

Toinen näkökulma peloista vapautumiseen on se, että kannattaa mennä niitä kohti, kohdata ne.  No, tämä on tietysti helpommin sanottu kuin tehty. Ymmärrän niin, että Jumalakaan ei välttämättä poista pelkojani, kun pyydän häntä tekemään niin. Sen sijaan hän rohkaisee minua käymään niitä päin – ja kun sitten teen niin, niin silloin Jumala on täysillä tukenani. Tämä on vähän niin kuin Luvatun maan valloitusta: Jokaisen paikan, johon te jalkanne astutte, minä annan teille (Joos. 1:3). 

Pelot ovat ikään kuin kulisseja, jotka sortuvat, kun käyn niitä päin. Tähän tapaan minä pääsin eroon esiintymispelosta, joka oli voimakkaimmillaan lukioaikana (esitelmä luokan edessä kerran vuodessa). Kun olin valmistunut yliopistosta jäin yliopiston palvelukseen suomen kielen laitokselle.  Jouduin saman tien pitämään luentoja opiskelijoille, joista osa oli opiskelutovereitani. Alkuun pelotti ihan hirveästi, mutta ajan oloon, kun jouduin kohtaamaan pelkoni yhä uudelleen, se hellitti otettaan. Nykyään pidän yleensä esiintymisestä, ellei kyseessä ole aivan outo tilanne, silloin voi vieläkin pelottaa.

Raamatun mukaan Jumalan täydellinen rakkaus karkottaa pelon, niin kuin Joh. 4:18 sanoo.  Taitaa olla kuitenkin niin, että täydellisen rakkauden kokeminen on aika harvalla meistä jokapäiväistä leipää. Tiedän toki, että Jumala rakastaa minua ja että hänen rakkautensa on täydellistä. Mutta onko tämä myös sydämeni asenne, niin että voin levätä turvallisesti tuon rakkauden varassa. Uskon niin, että kyseessä on yleensä prosessi, jossa Jumala käyttää  hyväkseni kaikkia elämäni vaiheita ja vaikeuksia – ja varsinkin niitä – jotta Hänestä ajan oloon tulisi minulle läheinen ja rakas. Ja tämän prosessin edetessä pelolle jää yhä vähemmän ja vähemmän sijaa. Uskallan sanoa, että jotain tästä on elämässäni tapahtunutkin.

Hyvä lääke pelkoja vastaan on tietysti Jumalan Sana. Tästä asiasta olen puhunut monta kertaa aiemmissa postauksissani - ja olen edelleen vahvasti samaa mieltä.

 

Onnellinen ylläri

 

Sain tänään ja eilen sädehoitoa niihin kohtiin, joista viime postauksessa kerroin. Ennen näitä hoitoja kävin lääkärin pakeilla, ja samalla reissulla minulle tehtiin suunnittelukuvaus ja valmistettiin kasvomaski. Maski tehtiin kuumentamalla ensin eräänlaista verkkoa, joka sen jälkeen painettiin tiukasti kasvojen ja olkapäiden päälle. Jäähtyessään maski kovettui. Tällä kovettuneella maskilla pää ja olkapäät niitattiin sitten sädehoidon ajaksi makuualustaan kiinni niin, ettei päätä voinut lainkaan liikuttaa. Muutoinkin täytyi tietysti olla liikkumatta. Hoito kesti kaikkiaan parikymmentä minuuttia, mutta sädetystä annettiin kumpaankin kohtaan vain kolmen minuutin ajan molempina päivinä. Hoidot onnistuivat hyvin. Hiukan pelotti, että minua rupeaisi yskittämään kesken kaiken, mutta onneksi niin ei käynyt.

Lääkärin vastaanotolla minulta kysyttiin, olinko saanut joskus aiemmin sädehoitoa. Vastasin, että kyllä olen, kauan sitten lapsuudessani. Lääkäri kiinnostui asiasta ja kyseli, millainen tapaus se oli. Kerrottuani asian hän totesi, ettei ole kuullut aiemmin mitään vastaavaa.

Polyyppien suhteen tapahtui onnellinen käänne. Olimme rukoilleet vaimoni kanssa, ettei niitä tarvitsisi leikata. Menin pari viikkoa sitten korvalääkärin vastaanotolle kontrollikäynnille, jonka aikana oli tarkoitus päättää leikkauksesta. Lääkäri tutki nenäontelot ja totesi sitten, että polyypit ovat pienentyneet siinä määrin, ettei niitä kannata leikata. Jos ennen leikkausta annettaisiin puudutusainetta, polyypit saattaisivat kutistua niin, ettei oikeastaan olisi mitään leikattavaa. Kiitos Jumalalle, joka vastaa rukouksiin!

Sädehoitoa

 

Kävin reilu viikko sitten lääkärin vastaanotolla, missä kuulin 20. heinäkuuta tehdyn TT-kuvauksen tuloksista. Pääviesti oli se, että viitteitä taudin laajemmasta leviämisestä ei ole. Vasemman korvan juuresta oli kuitenkin löytynyt yksi imusolmuke, joka oli läpimitaltaan 9 mm:n kokoinen. Tältä kohdaltahan minulta leikattiin viime keväänä patti. Toinen löydös oli oikealla rintakehällä, ilmeisesti samassa paikassa kuin viime maaliskuussa tehdyissä tutkimuksissa todettu löydös. Toukokuussa annetut vasta-ainehoidot eivät olleet siis näitä suurentuneita imusolmukkeita ainakaan kokonaan hävittäneet. Lääkärin mielestä nämä viittaavat mitä todennäköisemmin follikulaariseen lymfoomaan eli lievempään tautimuotoon. Tämä tieto oli tietysti mieltä huojentava. Seuraavaksi noihin kahteen kohtaan annetaan kaksi kertaa sädehoitoa. Muuta hoitoa ei tarvita, vaan tilannetta jäädään seuraamaan.

Minulle on annettu sädehoitoa kerran aikaisemminkin. Olin silloin ehkä kahden tai kolmen vuoden ikäinen. Itse en asiaa muista, mutta minulle on siitä kerrottu ja minulla on siitä merkit kehossani. Olin kurottanut hellalta astiaa, jossa oli kiehuvaa vettä. Vesi poltti käsivarttani niin, että se ajettui muodottomaksi. Palovamma oli tuottanut minulle tuskaa. Vanhempani eivät keksineet muuta keinoa kuin viedä minut Helsinkiin sädehoitoon. Sillähän vamma oli saatu hoidettua, mutta ihooni jäi ikuiset arvet.

Olen miettinyt sitä, miksi Jumala antaa minun roikkua löysässä hirressä: epävarmuus jatkuu ja yhä uusia hoitoja siunaantuu. En tiedä vastausta, mutta uskon kuitenkin, että Hän on hyvä, ja olen kiitollinen hänen huolenpidostaan. Onhan siitäkin syytä olla kiitollinen, että hoitoja on tarjolla.