Elämää epävarmuudessa

 

Viime perjantaina, 8. päivänä hoitojen jälkeen, vointini oli heikoimmillaan. Hengitys oli pinnallista ja olo kaikin puolin voimaton. Jaksoin kuitenkin tehdä kävelylenkkini, mutta hyvin hitaasti ja varovasti. Viime päivinä yleiskuntoni on alkanut hiljalleen kohentua. Olisiko pahin tältä erää ohi?

Kerron nyt joitain ajatuksia niihin kysymyksiin liittyen, joita edellisessä postauksessani esitin.

Olen pelännyt sairastumista nuoruudestani lähtien. Yksi syy siihen on isäni äkillinen kuolema, kun minä olin pikkupoika. Toinen syy on se, että lähisuvussani on ollut varsin runsaasti sydänsairauksia. Muitakin syitä tietysti on, mutta en ala kuvaamaan niitä tässä laajemmin. Sydämeni on kestänyt näihin asti, mutta yllättäen sainkin syövän. Tavallaan on niin, että sairastumista minun ei enää tarvitsekaan pelätä, sillä olenhan jo sairas. Pelkäänkö sitten kuolemaa? Kyllä varmasti, mutta sitäkin enemmän pelkään kuolemista ja etenkin kitumista, joka sitä mahdollisesti edeltäisi.

Miten opin elämään epävarmuudessa? Tietysti on niin, ettei kukaan voi olla varma siitä, mitä huominen tuo tullessaan. Ja kaikkihan me kuolemme. Mutta taitaa olla niin, että vasta vakava sairaus panee meidät pohtimaan tätä asiaa syvemmälti – ellemme sitten torju koko asiaa mielestämme. Torjuminen on aina huono ratkaisu. Niinpä opettelen ajattelemaan kuoleman läheisyyttä realiteettina.

Tässä minulle on ratkaisevana apuna erityisesti kaksi seikkaa. Ensinnäkin on niin, että Raamatun mukaan päivieni määrä on jo ennalta laskettu enkä kykene lisäämään ikääni millään ilveellä puolta metriäkään (ellei Jumala sitten itse päätä toisin; ihmeelle on toki jätettävä mahdollisuus). Toiseksi tiedän elämän jatkuvan kuoleman jälkeen. Kuoleman jälkeen minua odottaa ikuinen elämä Jumalan luona. Kuinka voin sanoa näin? Siksi että olen pannut turvani Jeesukseen, kuoleman voittajaan, jo nuoruudestani saakka. Olen viime aikoina alkanut rukoilla sitä, että kuoleman rajan takaisesta kirkkaudesta alkaisi heijastua lohduttavia säteitä elämääni jo nyt, kun vielä elän. Toivoa on…

Yksi tärkeä asia, jota rukoilen päivittäin useaankin otteeseen, on: ”Varjele mielialani.” On yleisesti tiedossa, että myönteinen asenne ja hyvä mieli edistävät parantumista. Kognitiivinen psykologia painottaa sitä, että kaikki lähtee ajattelusta; tunteet seuraavat ajatuksiani, eikä päinvastoin. Siksi on erittäin tärkeää varjella ajatusmaailmaansa kielteisiltä ajatuksilta. Tämä ei ole ollut minulle koskaan helppoa, koska luonteeseeni kuuluu aimo annos melankolisuutta ja taipumusta alakuloon. Jumalan Sana vahvistaa monin paikoin sen, kuinka tärkeää mielensä varjeleminen on. Älä murehdi mistään; ajattele sitä, mikä on hyvää; varjele ennen muuta sydämesi; kiitä kaikesta; hyvä mieli on kuin alituiset pidot.

Nykyhetkessä elämiseen saan tukea monista asioista. Minulla on rakastava, herkkäviritteinen vaimo, joka tuntee minut läpikotaisin ja jonka kanssa tutkimme päivittäin Sanaa ja rukoilemme. Minulla on myös kaksi empaattisesti suhtautuvaa lasta ja pieniä lapsenlapsia, jotka myös rukoilevat papan puolesta, mikä on erityisen liikuttavaa. Arvostan suuresti myös ystäviäni, jotka pitävät minuun yhteyttä puhelimitse (itse pysyttelen nykyisin kotioloissa). Tiedän heidänkin muistavan minua rukouksissaan.

Sitten on monia arkisia asioita, jotka mielialaani kannattelevat. Jatkan niitä harrastuksia, jotka ovat ennenkin tuottaneet mielihyvää: lukemista, liikuntaa, kirjoittamista. Valokuvaus on harmi kyllä nyt jäänyt hyvin vähälle, vaikka sekin on ollut minulle tärkeää.

Kaikesta edellä kuvatusta huolimatta koen aika ajoin, kuinka sisäiseen maailmaani laskeutuu ikään kuin painostava, synkkä pilvi – ja ahdistavat ajatukset alkavat kiertää kehää. Näin saattaa käydä etenkin aamuisin. Lopultakin olen vain heikko ihminen, jonka sydämestä käydään taistelua…

Kiperiä kysymyksiä

 

On kulunut viikko siitä, kun sain solunsalpaaja- ja vasta-ainehoitoa. Viisi päivää kului melko mukavasti: haitallisia sivuoireita ei juuri ollut. Näille päiville määrätyt kortisoniannokset pitivät ilmeisesti niitä poissa ja antoivat virtaa elämiseen. Kuudentena päivänä eli eilen lankesi sitten päälle väsymys ja voimaton olo, jota on jatkunut tänäänkin. Osasin odottaakin, että näihin aikoihin oloni tulisi olemaan huterin, sillä noin 7 – 10 päivää hoitojen jälkeen valkosolujen määrä on alhaisimmillaan.

Kaikesta huolimatta olen jaksanut päivittäin käydä kävelylenkeillä ja tehdä kevyttä voimisteluohjelmaakin. Olen kiitollinen siitä, että pahoinvointia ei ole ainakaan toistaiseksi ollut. Ruokakin maistuu todella hyvin. Myös pelko siitä, että saamani pistos valkosolukasvajaa olisi aiheuttanut luustokipuja, osoittautui aiheettomaksi.

Fyysisesti olen siis voinut yllättävän hyvin. Psyykkisesti uusi diagnoosi, joka osoitti taudin muuttuneen ärhäkämmäksi, sitä vastoin on aiheuttanut monenlaista mielen kuplintaa ja nostanut esiin kiperiä kysymyksiä. Taudin vakavuus toi ensinnäkin kuoleman ajatuksen aiempaa läheisemmäksi ja konkreetimmaksi. Miten pääsen sinuiksi sen tosiasian kanssa, että elinaikaa ei ehkä ole enää montakaan vuotta. Kuinka opin elämään alituisessa epävarmuudessa? Vaikka meneillään olevat hoidot tuottaisivat täydellisen hoitovasteen, en voi tietää, uusiiko tauti, ja jos uusii, kuinka pian. Miten voisin elää mahdollisimman täyttää elämää nykyhetkessä? Palaan myöhemmissä postauksissa näihin kysymyksiin ja kerron, millaisia ajatuksia ja toimintamalleja ne ovat minussa herättäneet.