Seuraa

tiistai 22. joulukuuta 2020

Ei paljon naurata...

 


Viime päivinä olo on jälleen helpottanut: henki kulkee ja sydän lyö vähän rauhallisemmin. Pahat päivät kestivät tällä kertaa hieman kauemmin kuin edellisten hoitojen jälkeen. Seuraava hoito onkin jo noin viikon kuluttua.

Jokin aika sitten havahduin miettimään, milloin olen viimeksi nauranut. Koko syksyltä ei tullut mieleen yhtään tilannetta, jolloin minua olisi naurattanut. Viime kesänä, jolloin vielä tapasimme perheväkeämme ja ystäviämme, naurua sentään vielä irtosi – jossain määrin, etten liikaa sanoisi. Tällä en kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin ollut pitkin syksyä synkkämielinen tai masentunut, pikemminkin vakavamielinen. Joskus jokin asia – tai ainoa ihminen, jota tapailen (vaimoni) – saa minut hymyilemään tai peräti hymähtämään.

En malta olla kertomatta, että vaikka minua ei olekaan naurattanut, niin olen saanut kuitenkin itkeä kerran oikein kunnolla. Tämä tapahtui viikko sitten, kun sain tekstiviestin hyvältä ystävältä, joka on ollut uskollinen esirukoilijamme jo kymmeniä vuosia. Viestissä oli linkki, jonka kautta pääsin katsomaan videota, Isän rakkauskirjettä minulle. Viestin sanoma ja sävy koskettivat minua syvästi ja aukaisivat sisimmän padot. Itkun hoitavasta vaikutuksesta kertoo se, että seuraavana yönä nukuin erityisen hyvin ja sykkeeni, joka oli ollut pitkään korkealla, laski normaalille tasolle.

Olen elänyt kesän lopulta tänne saakka erakkoelämää. Koko syksynä meillä on käynyt sisällä yksi ainoa ihminen: nuori nainen, joka kävi hakemassa netissä myynnissä olleen vanhan television. Puhelimitse ja netitse olen ollut toki yhteyksissä lasteni ja ystävieni kanssa. Kumma kyllä, en kärsi tällaisesta hiljaiselosta kovinkaan paljon. Silloin kun voimia on, keksin helposti jotain puuhaa, luen ja liikun. Kun voimat ovat vähissä, saatan nukkua kahdetkin päiväunet. Silti on sanottava, että aitoja ihmiskontakteja on ikävä.

Näin joulun alla ja vuoden lopulla on hyvä miettiä asioita, joista voin olla kiitollinen. Siitä huolimatta, että tämä vuosi on ollut varmaankin elämäni raskain, on helppo löytää monia kiitosaiheita. Olen kiitollinen siitä, että olen päässyt hoitoon nopeasti silloin, kun ollut tarpeen, ja että olen saanut hyvää ja ystävällistä hoitoa. Olen kiitollinen vaimoni vankkumattomasta tuesta ja huolenpidosta ja lasteni mukana elämisestä kaikissa vaiheissani. Hyvin lohdullisena olen kokenut monien ystävien rukoustuen ja yhteydenpidon. Ennen muuta kiitän Jumalaa hänen hyvyydestään ja rakkaudestaan.

Toivotan bloginin lukijoille (joita on muuten yllättävän paljon) oikein hyvää, siunattua joulua!

maanantai 14. joulukuuta 2020

Miten vaimo jaksaa?



Kesän loppuun saakka vaimoni oli vielä varsin toiveikkaalla mielellä. Kun sitten osoittautui, että tautimuoto oli muuttunut vakavammaksi, se oli hänelle melkoinen järkytys. Pelko puolison menettämisestä ja yksin jäämisestä sai hänen mielessään aivan uuden ulottuvuuden.

Olemme avioliittomme aikana käyneet yhdessä läpi monia vakavia kriisejä, jotka ovat johtuneet lähinnä sisäisen parantumisen tarpeista ja ulkoisista paineista, ei niinkään keskinäisistä väleistämme. Niistä on selvitty puhumalla, rukoilemalla ja ystävien tuella. Olemme enimmäkseen pystyneet keskustelemaan vaikeistakin asioista.

Koskaan aiemmin emme ole olleet kuitenkaan tilanteessa, jossa kuoleman todellisuus olisi ollut niin vahvasti läsnä, kuten se viime kuukausina on ollut. Keskustelujemme sävy on muuttunut entistä vakavammaksi, mutta toisaalta olemme pyrkineet yhteisellä päätöksellä välttämään synkistelyä ja varjelemaan mielialaamme. Tässä turvaudumme yhä uudelleen Jumalan apuun.

Emme ole hylänneet harrastuksiamme, joista olemme aiemminkin saaneet mielihyvää – sikäli kuin se korona-aikana on ollut mahdollista. Minä olen kyllä pysynyt miltei tyystin kotioloissa, mutta vaimo on uskaltautunut osallistumaan lauluun, kuntoiluun ja kirjallisuuteen liittyviin harrastepiireihin. Ne ovat aivan ilmeisesti ovat olleet hänelle elintärkeitä henkireikiä. Nyt ne tosin ovat olleet jo jonkin aikaa tauolla.

Sairaalan puolesta suositeltiin, että sairaan lähiomaisen olisi hyvä saada tukihenkilö, jolle voisi aika ajoin soitella. Niinpä vaimoni ottikin yhteyttä erääseen tukihenkilöksi ilmoittautuneeseen. He pitävät yhteyttä noin kerran viikossa, ja tästä on nähdäkseni ollut vaimolle apua, ja varmaan tukihenkilöllekin.

Sairaudestani johtuva pitkäaikainen stressi on alkanut vaimollani ilmetä fyysisinäkin oireina. On tullut muun muassa lihaskipuja ja epämääräistä päänsärkyä. Minussa nämä vaivat herättävät huolta ja jonkinlaista syyllisyyttäkin. Sinnikkäästi vaimo koettaa kehoaan hoitaa, voimistella ja käydä metsäisillä kävelylenkeillä. Raittiissa ilmassa liikkuessa vaivat tuntuvat välillä helpottavan.

keskiviikko 9. joulukuuta 2020

Välitodistus

 



Kolmen hoitokerran jälkeen hoitopolkuni on nyt puolivälissä. Oli aika saada välitodistus hoitojen tehon suhteen. Kävin toissa päivänä tietokonetomografiassa ja verikokeissa. Tänään menin sitten kuulemaan tuloksia erikoislääkärin vastaanotolle. Jännitti. Tulokset olivat ilokseni oikein hyvät. Lääkärinlausunnon mukaan hoitovaste on erinomainen. Suurimmatkin imusolmukkeet ovat pienentyneet vähintään puoleen, ja kaikki ovat nyt kooltaan normaalin rajoissa. Laboratoriokokeet olivat myös kauttaaltaan täysin normaalit.

Lääkärin vastaanoton jälkeen minulle annettiin jälleen täydet annokset vasta-ainetta ja sytostaatteja. Tällä kertaa hoidon toteutus oli oikein sujuva ja kesti alle kolme tuntia. Syöpäosastolla oli niin täyttä, ettei minulle riittänyt sänkyä. Niinpä sain istua lepotuolissa koko hoidon ajan. Seuraava hoitojakso on sitten 30. joulukuuta.

Juuri nyt olo on huojentunut mutta muutoin vähän turta. Toivo sen suhteen, että paranen tästä taudista, vahvistui. Toisaalta taustalla kummittelee taudin uusimisen pelko. Lääkärin mukaan valtaosa kyllä paranee pysyvästi, mutta kaksi ensimmäistä vuotta paranemisen jälkeen ovat kriittistä aikaa. Minun tapauksessani epävarmuutta lisää se tosiasia, että syövän tyyppi muuntui vasta-ainehoitojen jälkeen ärhäkämmäksi. Niinpä viisainta on vain panna luottamus sen Sanan varaan, että Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut. (Ps. 139:16.)

tiistai 1. joulukuuta 2020

Odotus

 


Tänään alkoi adventtiaika, odottamisen aika, mitä se nykyään itse kullekin merkinneekään. Minulle koko kulunut vuosi on ollut miltei alituista odottamista. Olen odottanut kolme kertaa leikkaukseen pääsyä, kahdeksan kertaa erilaisiin hoitoihin pääsyä, lukuisia kertoja erilaisiin tutkimuksiin joutumista ja näiden jälkeen tutkimustuloksien saamista. Odottamisen sävy riippuu pitkälti siitä, mitä odotetaan. Itselleni odottamisjaksot ovat olleet joko raskaita tai vähintäänkin hiuduttavia, vaikka välillä on toki ollut henkisesti helpompiakin aikoja, etenkin kesällä, kun en vielä tiennyt tautini vakavuutta.

Seuraavaksi odotan ensi maanantaita, jolloin minulle tehdään jälleen koko vartalon tietokonekuvaus. Sitten odotan ensi viikon keskiviikkoa, jolloin kuulen väliraportin siitä, millä tavoin tähän mennessä annetut hoidot ovat vaikuttaneet. Heti tämän jälkeen saan neljännen kerraan vasta-ainelääkityksen ja kolmen sortin sytostaattia.

Psalmissa 42 kehotetaan neljä kertaa: ”Odota Jumalaa!” ja sanotaan sitten toiveikkaasti: ”Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani.” Minäkin odotan Jumalaa, väliin kiihkeämmin, väliin laimeammin, mutta odotan yhtä kaikki. Odotan ennen muuta, että opin tuntemaan häntä paremmin ja että voin tänä erityisenä aikana eheytyä sisäisesti. Tietysti odotan myös fyysistä parantumista. En odota pääseväni helpolla, mutta odotan, että Jumalan Henki vahvistaa minua päivä päivältä kestämään sen, mitä eteen tulee. Vielä minä saan kiittää häntä, Jumalaani – ja kiitänkin jo nyt, sillä Hän on ollut minulle hyvä.

Reippaan viikon ajan vointini on ollut aika hyvä. Välillä melkein unohdan olevani sairas, kunnes otan pipon päästäni ja katson peiliin: näen kaljun pään ja siloiset posket, joihin ei ole enää ainakaan kuukauteen kasvanut partaa. Myös hoitovirheestä aiheutunut lihasvaurio muistuttaa minua tuon tuosta pistävällä kivulla.