Tänään alkoi adventtiaika, odottamisen aika, mitä se nykyään itse kullekin merkinneekään. Minulle koko kulunut vuosi on ollut miltei alituista odottamista. Olen odottanut kolme kertaa leikkaukseen pääsyä, kahdeksan kertaa erilaisiin hoitoihin pääsyä, lukuisia kertoja erilaisiin tutkimuksiin joutumista ja näiden jälkeen tutkimustuloksien saamista. Odottamisen sävy riippuu pitkälti siitä, mitä odotetaan. Itselleni odottamisjaksot ovat olleet joko raskaita tai vähintäänkin hiuduttavia, vaikka välillä on toki ollut henkisesti helpompiakin aikoja, etenkin kesällä, kun en vielä tiennyt tautini vakavuutta.
Seuraavaksi odotan ensi maanantaita, jolloin minulle tehdään jälleen koko vartalon tietokonekuvaus. Sitten odotan ensi viikon keskiviikkoa, jolloin kuulen väliraportin siitä, millä tavoin tähän mennessä annetut hoidot ovat vaikuttaneet. Heti tämän jälkeen saan neljännen kerraan vasta-ainelääkityksen ja kolmen sortin sytostaattia.
Psalmissa 42 kehotetaan neljä kertaa: ”Odota Jumalaa!” ja sanotaan sitten toiveikkaasti: ”Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani.” Minäkin odotan Jumalaa, väliin kiihkeämmin, väliin laimeammin, mutta odotan yhtä kaikki. Odotan ennen muuta, että opin tuntemaan häntä paremmin ja että voin tänä erityisenä aikana eheytyä sisäisesti. Tietysti odotan myös fyysistä parantumista. En odota pääseväni helpolla, mutta odotan, että Jumalan Henki vahvistaa minua päivä päivältä kestämään sen, mitä eteen tulee. Vielä minä saan kiittää häntä, Jumalaani – ja kiitänkin jo nyt, sillä Hän on ollut minulle hyvä.
Reippaan viikon ajan vointini on ollut aika hyvä. Välillä melkein unohdan olevani sairas, kunnes otan pipon päästäni ja katson peiliin: näen kaljun pään ja siloiset posket, joihin ei ole enää ainakaan kuukauteen kasvanut partaa. Myös hoitovirheestä aiheutunut lihasvaurio muistuttaa minua tuon tuosta pistävällä kivulla.
