Puolivuotiskatsaus

Parisen viikkoa sitten kävin jälleen TT-kuvauksessa, ja noin viikko sitten menin lääkärin vastaanotolle kuulemaan tulokset. Ilokseni minua vastassa oli jälleen tuo edellisessä postauksessa mainitsemani erikoislääkäri, jonka kykyyn kohdata potilas olen erityisesti mielistynyt. Tällä kertaa hän totesi heti alkuun, että kaikki näyttää olevan kunnossa, niin kuvauksen tulokset kuin verikokeetkin. Sitten hän vielä päällisin puolin tutki minua, minkä jälkeen siirryimme ihan muihin puheenaiheisiin. Nytkään hänellä ei tuntunut olevan mitään kiirettä. Tästäkin kohtaamisesta jäi oikein hyvä maku.

Tietysti olin hyvin huojentunut näistä tutkimustuloksista. Olin tälläkin kertaa etukäteen jännittänyt tuloksia, vaikka en ollut itse huomannut mitään merkittäviä oireita kehossani. Siitä ei näytä olevan paljon apua, että vastaavia tilanteita on ollut monesti aiemminkin. 

Nyt olen voinut nauttia pääsiäisen ilosanomasta vapautunein mielin - kuitenkin tietoisena siitä, että puolen vuoden päästä odottaa jälleen seuraava kontrollikäynti.

Ilahduttava kohtaaminen

 

Kuulin huikattavan nimeäni ja huomasin ilahtuneena, että minua kutsui vastaanotolleen tuttu lääkäri. Olin mieltynyt tähän erikoislääkäriin, koska hän oli suhtautunut minuun aina empaattisesti ja rohkaisevasti. Sanoin, että onpa mukava nähdä sinua pitkästä aikaa. Kävi ilmi, että hän oli jo eläkkeellä, mutta kävi lääkäripulan vuoksi silloin tällöin tuuraamassa. Ensimmäiseksi hän kysyi, kuinka minä voin ja pelaanko yhä sulkapalloa.

Siitä alkoi varsin pitkä keskustelu, jonka aikana lääkäri kyseli minulta monenlaista aiemmasta työstäni, perheestäni ja asuinpaikoistani ja kertoi jotakin itsestäänkin. Sitten hän kesken kaiken totesi, ikään kuin välihuomautuksena, että hiljattain otettujen TT-kuvien perusteella ei tullut mitään poikkeavaa esille ja että verikokeet olivat kunnossa. Ja sitten juttelumme jatkui vielä; mitään kiirettä hänellä ei näyttänyt olevan.

Kiitin lääkäriä ystävällisestä kohtaamisesta ja toivotin hänelle voimia.  Lähdin hyvillä mielin ja Jumalaa kiittäen kotia kohti. Kontrollikäynti oli päättynyt, ja seuraava TT-kuvaus ja lääkärin vastaanotto olisi puolen vuoden päästä.

Jäädään seuraamaan

 

Kävin tänään kuulemassa patologin kirjaamat tutkimustulokset. Minut otti vastaan sama nuori naislääkäri kuin edellisilläkin kerroilla. Pienestä hymynkareesta hänen kasvoillaan päättelin, että tulokset saattaisivat olla huojentavia - ja niin ne olivatkin. Hän kertoi, että kyseessä on todellakin follikulaarinen lymfooma, kuten oli arveltukin. 

Viimeaikaisten lääketieteellisten tutkimusten mukaan tätä syöpälajia ei ole tarpeen hoitaa, ei edes biologisilla lääkkeillä.  Niistä ei ole varsinaista hyötyä, sillä taudin luonne on sellainen, että se saattaa aika ajoin uusia, mutta sen ilmentymät kehossa voivat myös kadota omia aikojaan. Tätä mieltä oli kuulemma ollut syöpätautien erikoislääkärikin, jota tämä minun lääkärini oli konsultoinut. Tauti on krooninen ja käyttäytyy samaan tapaan kuin herpesvirus. 

Niinpä minunkin tapauksessani jäädään vain seuraamaan, miten tilanne kehittyy. Seuraava kontrollikäynti on joskus alkusyksystä. Jos jotain yllättävää ilmenee ennen sitä, on tietysti otettava yhteys sairaalaan.

Arvaapa, olinko kiitollinen Jumalalle kuultuani nämä uutiset. Arvasit ihan oikein! Jumala on armollinen ja hyvä! - Lähtiessäni annoin lääkärille palautetta hyvästä ja asiantuntevasta hoidosta ja sanoin, että hän pääsee varmasti urallaan vielä pitkälle.

Ajattelin lähteä kotiin...

Viikko sitten näihin aikoihin tulin kotiin tuoreimmalta sairaalareissulta. Olin tullut sairaalaan jo kello kahdeksaksi. Tuolloin minut ohjattiin huoneeseen, jossa lääkäri etsi kainaloni alapuolelta ultraäänilaitteella suurentuneen imusolmukkeen. Sitten hän keihästi siihen teräslangan merkiksi leikkaavalle lääkärille: tästä kun leikkaat, saat hyvän saaliin. 

Tämän jälkeen minut ohjattiin odotusaulaan ja sieltä jonkin ajan kuluttua sonnustautumaan sairaalan vaatteisiin. Vielä hyvä tovi odottelua ja sitten sairaanhoitajan haastatteluun, minkä yhteydessä tapasin myös leikkaavan naislääkärin. Sittenkin jouduin vielä odottelemaan jonkin aikaa, ennen kuin minut ohjattiin leikkaussaliin.

Leikkaussalissa hoitajat valmistelivat minut operaatiota varten. Pian tämän jälkeen nukutuslääkäri pani kuonokopan kasvoilleni ja kehotti hengittämään syvään. Kymmenkunta kertaa ehdin vetäistä henkeä, kun taju lähti. Kun heräämössä havahduin tajuihini, lähdin heti kampeamaan itseäni ylös sängyltä. Hoitaja huomasi aikeeni ja kysyi: "Mitäs sinä aiot tehdä?" "Ajattelin lähteä tästä kotiin", vastasin. "Ei täältä noin vaan lähdetä", toppuutteli hoitaja. Taisin olla vielä vähän tokkurassa nukutuksen jäljiltä.

Aikani makoiltuani minut kuskattiin - vastustuksestani huolimatta - pyörätuolilla kotiuttamisyksikköön, jossa sain juotavaa ja syötävää. Samassa huoneessa oli toinen potilas, jolta oli otettu näyte melanooman mahdollisen leviämisen selvittämiseksi. Tämän noin kuusikymppisen miehen kanssa syntyi oikein hyvä ja avoin keskustelu. Kotiuttamisyksiköstä emme päässeet pois ennen kuin olimme käyneet pissalla. Melko kauan tätä tärkeää toimitusta saikin odottaa.

Leikkaushaava on nyt parantunut hyvin, mutta kuntosalille minun luvattiin mennä vasta parin viikon päästä leikkauksesta. Juuri äsken sain tekstiviestin, jossa minut kutsuttiin lääkärin vastaanotolle perjantaiksi 9. toukokuuta klo 9.00. Silloin siis saan kuulla, millaisen diagnoosin patologi on otetun näytteen pohjalta väsännyt.

Olen viime aikoina kuunnellut monta Tommy Hellstenin kirjaa: Enää en pelkää, Kun uskalsin olla totta, Olemisen voima. Näissä kirjoissa on runsaasti hengellistä sanomaa, vaikka sitä tuodaankin paljolti esille psykologian kielellä. Olen saanut näistä ajattelemisen aihetta, rohkaisua ja lohtua. Jumala puhuu tavalla ja toisella, sitä ei vain aina huomata.

Piinaviikot jatkuvat

Kävin viime viikon perjantaina ns. PET-TT-tutkimuksessa. Minun oli mentävä sairaalaan varhain aamulla ja juotava sitä ennen litra vettä. Kyynärtaipeen laskimoon ruiskutettiin radioaktiivista lääkeainetta, minkä jälkeen oli levättävä kaikessa rauhassa 50 minuuttia. Sitten seurasi varsinainen kuvaus, jossa oli maattava selällään kädet ylhäällä ikään kuin antautumisen merkiksi. Tämä kuvaus kesti puoli tuntia.

Tänään lääkäri soitti tuloksista. Kuvaus paljasti samat suurentuneet imusolmukkeet kuin aiemmassa TT-kuvauksessa. Imusolmukkeissa näkyi jonkin verran aktiivisuutta, mutta lääkäri oli edelleen sitä mieltä, että kyseessä on todennäköisimmin follikulaarinen lymfooma eli lievempi syöpämuoto. Jotta asiasta saataisiin täysi varmuus, minun on kuitenkin mentävä parin viikon sisällä pieneen leikkaukseen, jossa otetaan näytepala jostakin suurentuneesta imusolmukkeesta. 

Näytteen tutkiminen kestää pari viikkoa, joten piinaviikot jatkuvat vielä ainakin noin kuukauden verran - sopivasti pääsiäisen aikoihin. On kuitenkin lohdullista, että voin panna turvani Jeesukseen, joka on kanssani joka päivä ja ymmärtää tilanteeni. "Koska hän on itse käynyt läpi kärsimykset ja kiusaukset, hän kykenee auttamaan niitä, joita koetellaan (Hepr. 2:18)". 

Tutkimukset jatkuvat

Kävin viime viikolla TT-kuvauksessa ja eilen lääkärin vastanotolla kuulemassa tulokset. Jonkin verran suurentuneita imusoluja löytyi niskan lisäksi muutamasta paikasta muualtakin. Seuraavaksi menen PET-kuvaukseen, josta nähdään, onko suurentuneissa imusoluissa aktiivisuutta. Tämäkin tutkimus on minulle ennalta tuttu. Sitten otetaan vielä mahdollisesti näyte jostakin kasvaneesta imusolusta ja tutkitaan se. 

Näin saadaan selville, onko kyseessä hitaasti etenevä follikulaarinen syöpämuoto vai aggressiivinen syöpämuoto. Lääkäri piti ensin mainittua todennäköisempänä, sillä syövän sytostaattihoitojen päättymisestä on jo yli neljä vuotta. Mutta varmuutta ei ole ennen kuin todistetaan... Toivon ja rukoilen parasta;  tehköön Herra joka tapauksessa niin kuin hyväksi näkee.

Taasko se alkaa?

Parisen viikkoa sitten huomasin, että niskaani oli kasvanut jonkinlainen nystyrä, pieni patti. Mietin muutamia päiviä, mistä se olisi tullut. Olinko saanut siihen jossain vaiheessa osumaa vai mistä oli kyse. Lopulta päätin ottaa yhteyttä syöpäpolille; olivathan he kehottaneet ottamaan yhteyttä, jos jotakin poikkeavaa ilmenee. Sain ajan lääkärin vastaaontolle, ja kävin siellä eilen. 

Nuori naislääkäri kyseli vointia ja tunnusteli sitten kriittisiä paikkoja. Mitään hälyttävää ei tuota pattia lukuun ottamatta tuntunut löytyvän. Hän arveli, että follikulaarinen lymfooma on ilmoittanut taas olemassaolostaan. Tämä syöpämuotohan on luonteeltaan krooninen. Se voi olla pitkäänkin hiljaa, kunnes se taas aktivoituu. Onneksi se on kuitenkin suhteellisen helposti hoidettavissa.

Jatkotoimena lääkäri määräsi TT-kuvauksen, joka tehdään ensi viikon torstaina eli 20.3. Tulosten tultua mietitään, mitä seuraavaksi tehdään: otetaanko näytepala, hoidetaanko sädehoidolla vai jäädäänkö seuraamaan tilannetta. Lääkärin vastaanotto on  tiistaina 25. tätä kuuta.

Viime postauksestani on aikaa liki tasan vuosi. Olen ollut oikein hyvässä kunnossa, tehnyt kävelylenkkejä päivittäin, käynyt kolmisen kertaa viikossa kuntosalilla ja pelannut kerran viikossa sulkapalloa - silloin kun sali on ollut vapaana.

Henkisesti on aika raskasta aloittaa taas kaikki ikään kuin alusta. Toisaalta ajattelen niin, että on hyvä olla hoidon piirissä; sittenpähän saan tietää, mikä todellinen tilanne on. Uskon, että päiväni ovat Jumalan käsissä ja että tälläkin vaiheella on jokin merkitys hänen suunnitelmassaan minun parhaakseni.

Survival test

Pari viikkoa sitten kävin kontrollikäynnillä sairaalassa. Ennen tätä käyntiä kävin verikokeessa, mutta TT-kuvauksessa minun ei tällä kertaa tarvinnut käydä. Lääkäri tunnusteli kriittiset paikat ja kuunteli sydäntä ja totesi, että kaikki näyttäisi olevan kunnossa. Verikokeiden tulosten hän sanoi olevan erinomaiset. Lohdulliselta tuntui, kun hän sanoi, että taudin vakavamman muodon uusiminen on epätodennäköistä, koska sytostaattihoitojen päättymisestä on jo yli kolme vuotta. Sen sijaan lievempi muoto, follikulaarinen lymfooma, saattaa ilmoitella itsestään jossain vaiheessa. Seuraava kontrolli on vasta 1,5 vuoden päästä, jos ei mitään poikkeavaa sitä ennen ilmene.

Olen kiitollinen Jumalalle siitä, että sain näin huojentavia tietoja, etenkin nyt kun edessä on pitkähkö survival-jakso. Vaimo näet matkustaa muutaman päivän päästä pariksi kuukaudeksi tyttäremme perheen luokse Uuteen-Seelantiin. Onneksi hän on tehnyt muutamia kodinhoitoon liittyviä opetusvideoita, jotka auttanevat minua selviytymään yksikseni.

Hyvvee ja huonoo

 

Tänään ajoin sankan lumipyryn seassa lääkärin vastaanotolle kuulemaan, mitä sanottavaa hänellä on taannoisista ultraäänikuvista. Minut otti vastaan nuori iloisen oloinen nainen. Hän totesi, että hyvältä näyttää: imusolmukkeiden koko ei ole muuttunut. Uutta tietoa oli se, että suurentuneiden imusolmukkeiden pieni koko, soikea muoto ja rasvanidus viittaavat siihen, että ne ovatkin reaktiivisia imusolmukkeita eli normaaleja, terveitä imusolmukkeita.  

Lääkärin mukaan nyt riittää, että tulen seuraavan kerran vastaanotolle neljän kuukauden päästä, jos ei mitään yllättävää ilmene. Tällöin ei tehdä lainkaan kuvauksia, vaan ainoastaan tunnustellaan eli palpoidaan kriittiset paikat.  Kuvaukset eivät hänen mukaansa ole aivan riskittömiä, ja onhan minut totta vieköön kuvattu tähän mennessä melko monta kertaa. Koin nämä tiedot rukousvastauksena; olin pyytänyt, että jospa Taivaan Isä antaisit minun kuulla tällä kertaa jotain lohdullista.

PS Edellä kuvatun vastapainoksi vaimo sai tänään koronatestistä positiivisen tuloksen – ensi kertaa elämässään. Minä en ole vielä sairastunut siihen…

Vihkisormus uusiksi

Pari kuukautta sitten löytyi TT-kuvauksessa vasemmasta kainalosta kaksi jonkin verran suurentunutta imusolmuketta. Lääkäri passitti minut niiden takia ultraäänikuvaan. Tämä tutkimus tehtiin pari päivää sitten. Nuoren näköinen naislääkäri hiulasi UÄ-laitteella kainaloa pitkään ja hartaasti ja kävi välillä tarkistamassa tietokoneelta taannoista TT-kuvaa – eikä sanonut sanaakaan. Minua rupesi jo vähän hirvittämään, mitähän sieltä oikein löytyy, kun se näin kauan kestää. Lopulta hän ilmoitti, että esiintymät ovat pysyneet samankokoisina. Huh, sehän helpotti!

Tämän kuun viimeisenä päivänä on lääkärin vastaanotto, jossa kuulen, onko aihetta jatkotutkimuksiin. Maalaisjärjellä ajatellen ei pitäisi olla, mutta varmaan taas muutaman kuukauden päästä odottaa jo kovin tutuksi tullut tietokonetomografia.

Olen pysynyt muuten hyvässä kunnossa. Treeniohjelmaani on tänä syksynä tullut uutena  ohjattu kuntosalijumppa maanantaisin, torstain lentopalloilta ja lauantain omaehtoinen kuntosaliharjoittelu. Urheilijahan ei tunnetusti tervettä päivää näe. Niinpä minullakin on ollut lentopallo-ottelujen jälkeisinä päivinä niska- ja korvakipuja. Viime kerralla vasemman käden nimetön sai osumaa niin, että sormi turposi aika pahasti. Vihkisormus ei lähtenyt millään ilveellä irti sormesta. Niinpä minun piti kutsua eräs ystäväni apuun. Hän katkaisi sormuksen voimapihdeillä, joten nyt toipuminen on päässyt etenemään. Kyllä kuntoilusta on monipuolista iloa!

Koukku

 

Eilinen lääkärissä käynti tuotti sekä rohkaisevaa tietoa että yhden koukun. Ensin lääkäri kertoi verikokeiden tulokset, jotka olivat joka suhteessa erittäin hyvät.

Minulla on ollut toissa keväästä asti kaksi pientä esiintymää kehossani, toinen rintakehän päällä toinen korvan alla. Niitä hoidettiin vasta-ainehoidolla ja sädettämällä – ja tämän jälkeen ne pienenivät jonkin verran. Nyt kuvista oli käynyt ilmi, että korvan alla oleva esiintymä on edelleen pienentynyt ja arpeutunut ja rintakehän päällinen esiintymä on pysynyt samankokoisena.

Mistään muualta ei löytynyt mitään poikkeavaa – paitsi vasemmasta kainalosta. Täältä löytyi kaksi hieman suurentunutta imusolmuketta, jotka olivat seitsemän millin kokoisia. Esiintymät ovat siis todella pieniä, ja lääkärin mukaan saattavat olla myös aivan normaalia, ei sairausperäistä kasvua. Lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, että kainalosta kannattaa ottaa kahden kuukauden päästä ultraäänikuva. Jos esiintymät olisivat silloin suurentuneet, niille annettaisiin sädehoitoa.

Tuntuu siltä, että tutkimustuloksissa toistuu sellainen kaava, että kaikki näyttää hyvältä, mutta löytyy kuitenkin jokin seikka, joka jää huolettamaan – ikään kuin koukuksi, joka nostaa pelkoja pintaan. Esimerkiksi pari vuotta sitten tutkimustulokset olivat oikein hyvät, mutta keuhkoista oli löytynyt pientä varjostumaa. Tätä tutkittiin sitten röntgenillä moneen kertaan. Viime tutkimuksissa asiasta ei enää ole puhuttu mitään, joten se huolen aihe on poissa.

Ehkä minä tarvitsen tätä koulua, jossa joudun työstämään pelkokäyttäytymistäni. Tiedän, että rakkaudessa ei ole pelkoa ja että täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Vain Jumala on täydellinen rakkaus, joten hänen pakeilleen minun on ahkerasti mentävä…

Kontrolli

Syöpäkontrolli on jälleen ovella. Tänään minulle tehdään TT-kuvaus, ja ensi viikon tiistaina menen kuulemaan lääkäriltä tulokset. Edellisestä TT-kuvauksesta on kulunut yli puoli vuotta. Melkein vuoden olen saanut elää suhteellisen huolettomasti ilman minkäänlaista hoitoa. Olen siitä hyvin kiitollinen Jumalalle. Vaikka en ole huomannut kehossani mitään poikkeavaa, kontrollikäynti jännittää silti.

Kuntoni on ollut hyvä, ja olen touhunnut viime kevään ja tämän kesän mittaan monenlaista. Varsin työläs prosessi oli aurinkopaneelien asennus katollemme. No, itse emme niitä toki asentaneet, mutta etukäteistöitä oli runsaasti.

Metsuri kaatoi ja katkoi parikymmentä isoa koivua ja mäntyä. Meidän työmme oli raahata pölkyt, lumessa tarpoen,  rinnettä ylös kasaan, osallistua pölkkyjen pilkkomiseen halkomakoneella parin kaverin kanssa ja tehdä klapeista pinot. Kova homma oli myös oksien karsiminen, katkominen ja näin syntyneiden klapien pinoaminen. Klapiyrittäjä, halkomakoneen omistaja, totesi, että nyt teillä riittää polttopuita seitsemäksi vuodeksi. Tämä urakka kesti kaikkineen reippaat kaksi kuukautta.

Kesällä uin ahkerasti ja varsin pitkiä matkoja vesijuoksuvyön kanssa. Marjakauden alettua keskityin mustikoiden poimintaan. Nyt se aika on jo ohi. Saimme kokoon 170 litraa mustikkaa, josta minä poimin aivan valtaosan. Puolukat eivät ole vielä riittävän kypsiä poimittaviksi.

Hyvät tulokset

 

Kävin tänään lääkärin vastaanotolla kuulemassa TT-tutkimuksen tulokset. Lääkäri kysyi ensiksi vointiani, jonka totesin olevan ihan hyvän. ”No, niin ovat tuloksetkin”, hän sanoi. Mitään hälyttävää tuloksista ei löytynyt. Ne pienet esiintymät vasemman korvan juuressa ja oikealla rintakehällä, jotka viime kevään tutkimuksissa havaittiin, olivat entisestään pienentyneet. Veriarvot olivat myös hyvät. Seuraavaksi otetaan ensi huhtikuussa verikokeet ja ensi elokuussa tehdään seuraava TT-kuvaus. Niinpä, jos mitään poikkeavaa ei siihen mennessä ilmene, voin varsin pitkään elää kohtalaisen normaalia elämää.

Lähtiessäni sanoin lääkärille, että olipa hyvä, että juuri sinä olit tänäänkin minua vastaanottamassa. Olen näet mielistynyt tähän lääkäriin, josta huokuu lämmintä asennetta potilaaseen. Sanoinkin hänelle: ”Sinä olet minun mielilääkärini”, johon hän vastasi (ehkä vähän liikuttuneena), että sittenhän ymmärrämme toisiamme.

Kiitän jälleen teitä, jotka olette rukoilleet puolestani, ja ennen muuta Jumalaa, joka on laupias ja armollinen!

Hyvää joulua!

 

Kiitollisena voin todeta, että olen ollut koko syksyn hyvässä voinnissa. Olen liikkunut ja kuntoillut normaaliin tapaan. Tänään Oura-älysormukseni julkaisi tilaston koko vuoden osalta nukkumisen, liikkumisen ynnä muun osalta. Sen mukaan olen ottanut kuluneena vuonna reilut kolme miljoonaa askelta, mikä vastaa noin 53 maratonia.

Sairaala lähestyi minua kirjeellä jokin aika sitten. Minut kutsuttiin TT-kuvaukseen ensi maanantaiksi ja heti joulun jälkeiseksi tiistaiksi lääkärin vastaanotolle. Osasin odottaa tätä kontrollikäyntiä, mutta sen ajoittuminen juuri joulun aikaan ei tuntunut mukavalta. Toisaalta: hyvähän se on, että seurantaa on saatavilla.

Toivotan sinulle, hyvä lukijani, lämminhenkistä ja rauhaisaa joulua!. Tuntuu hyvältä, että olet jaksanut seurata vaiheitani. Tätä blogia on seurannan mukaan luettu tähän mennessä reippaasti yli 20 000 kertaa.

Pelko pois - mutta miten?

Sairausrintamalta ei ole ollut viime aikoina mitään kirjoittamista - onneksi. Seuraava kontrollikäyntini lienee noin kuukauden päästä, jolloin tehdään jälleen TT-kuvaus. Elämä voisi olla jokseenkin normaalia, ellei taustalla vaanisi pelko taudin uusimisesta. On aikoja, jolloin pelko ikään kuin uinuu ja aika ajoin unohtuukin, mutta tiedän kokemuksesta, ettei sen heräämiseen paljon tarvita.

Olen pohtinut, miten pelkoon sitten tulisi suhtautua, kun se kuitenkin välistä kouraisee? Pahin pelko lienee pelon pelko: sen pelkääminen, että minua rupeaa kohta tosissaan pelottamaan – kuinka minä sen  kestän?

Olen huomannut, että pelko voimistuu, jos sitä vastaan taistelee tai jos sen torjuu.

Jos sen sijaan annan pelon ikään kuin virrata olemuksemme läpi, tulla ja mennä, sen voima vähitellen laantuu.  Hyökyaaltoakin seuraa tasaisempi merenkäynti. Pahimmatkaan tunteet eivät ole tappavia eivätkä ne ole myöskään staattisia, vaan koko ajan liikkeessä olevia. Viisainta lienee pelon tullessa hyväksyä se yhtenä tunteena muiden joukossa – ja kiinnittää sitten huomio johonkin muualle.

Toinen näkökulma peloista vapautumiseen on se, että kannattaa mennä niitä kohti, kohdata ne.  No, tämä on tietysti helpommin sanottu kuin tehty. Ymmärrän niin, että Jumalakaan ei välttämättä poista pelkojani, kun pyydän häntä tekemään niin. Sen sijaan hän rohkaisee minua käymään niitä päin – ja kun sitten teen niin, niin silloin Jumala on täysillä tukenani. Tämä on vähän niin kuin Luvatun maan valloitusta: Jokaisen paikan, johon te jalkanne astutte, minä annan teille (Joos. 1:3). 

Pelot ovat ikään kuin kulisseja, jotka sortuvat, kun käyn niitä päin. Tähän tapaan minä pääsin eroon esiintymispelosta, joka oli voimakkaimmillaan lukioaikana (esitelmä luokan edessä kerran vuodessa). Kun olin valmistunut yliopistosta jäin yliopiston palvelukseen suomen kielen laitokselle.  Jouduin saman tien pitämään luentoja opiskelijoille, joista osa oli opiskelutovereitani. Alkuun pelotti ihan hirveästi, mutta ajan oloon, kun jouduin kohtaamaan pelkoni yhä uudelleen, se hellitti otettaan. Nykyään pidän yleensä esiintymisestä, ellei kyseessä ole aivan outo tilanne, silloin voi vieläkin pelottaa.

Raamatun mukaan Jumalan täydellinen rakkaus karkottaa pelon, niin kuin Joh. 4:18 sanoo.  Taitaa olla kuitenkin niin, että täydellisen rakkauden kokeminen on aika harvalla meistä jokapäiväistä leipää. Tiedän toki, että Jumala rakastaa minua ja että hänen rakkautensa on täydellistä. Mutta onko tämä myös sydämeni asenne, niin että voin levätä turvallisesti tuon rakkauden varassa. Uskon niin, että kyseessä on yleensä prosessi, jossa Jumala käyttää  hyväkseni kaikkia elämäni vaiheita ja vaikeuksia – ja varsinkin niitä – jotta Hänestä ajan oloon tulisi minulle läheinen ja rakas. Ja tämän prosessin edetessä pelolle jää yhä vähemmän ja vähemmän sijaa. Uskallan sanoa, että jotain tästä on elämässäni tapahtunutkin.

Hyvä lääke pelkoja vastaan on tietysti Jumalan Sana. Tästä asiasta olen puhunut monta kertaa aiemmissa postauksissani - ja olen edelleen vahvasti samaa mieltä.

 

Onnellinen ylläri

 

Sain tänään ja eilen sädehoitoa niihin kohtiin, joista viime postauksessa kerroin. Ennen näitä hoitoja kävin lääkärin pakeilla, ja samalla reissulla minulle tehtiin suunnittelukuvaus ja valmistettiin kasvomaski. Maski tehtiin kuumentamalla ensin eräänlaista verkkoa, joka sen jälkeen painettiin tiukasti kasvojen ja olkapäiden päälle. Jäähtyessään maski kovettui. Tällä kovettuneella maskilla pää ja olkapäät niitattiin sitten sädehoidon ajaksi makuualustaan kiinni niin, ettei päätä voinut lainkaan liikuttaa. Muutoinkin täytyi tietysti olla liikkumatta. Hoito kesti kaikkiaan parikymmentä minuuttia, mutta sädetystä annettiin kumpaankin kohtaan vain kolmen minuutin ajan molempina päivinä. Hoidot onnistuivat hyvin. Hiukan pelotti, että minua rupeaisi yskittämään kesken kaiken, mutta onneksi niin ei käynyt.

Lääkärin vastaanotolla minulta kysyttiin, olinko saanut joskus aiemmin sädehoitoa. Vastasin, että kyllä olen, kauan sitten lapsuudessani. Lääkäri kiinnostui asiasta ja kyseli, millainen tapaus se oli. Kerrottuani asian hän totesi, ettei ole kuullut aiemmin mitään vastaavaa.

Polyyppien suhteen tapahtui onnellinen käänne. Olimme rukoilleet vaimoni kanssa, ettei niitä tarvitsisi leikata. Menin pari viikkoa sitten korvalääkärin vastaanotolle kontrollikäynnille, jonka aikana oli tarkoitus päättää leikkauksesta. Lääkäri tutki nenäontelot ja totesi sitten, että polyypit ovat pienentyneet siinä määrin, ettei niitä kannata leikata. Jos ennen leikkausta annettaisiin puudutusainetta, polyypit saattaisivat kutistua niin, ettei oikeastaan olisi mitään leikattavaa. Kiitos Jumalalle, joka vastaa rukouksiin!

Sädehoitoa

 

Kävin reilu viikko sitten lääkärin vastaanotolla, missä kuulin 20. heinäkuuta tehdyn TT-kuvauksen tuloksista. Pääviesti oli se, että viitteitä taudin laajemmasta leviämisestä ei ole. Vasemman korvan juuresta oli kuitenkin löytynyt yksi imusolmuke, joka oli läpimitaltaan 9 mm:n kokoinen. Tältä kohdaltahan minulta leikattiin viime keväänä patti. Toinen löydös oli oikealla rintakehällä, ilmeisesti samassa paikassa kuin viime maaliskuussa tehdyissä tutkimuksissa todettu löydös. Toukokuussa annetut vasta-ainehoidot eivät olleet siis näitä suurentuneita imusolmukkeita ainakaan kokonaan hävittäneet. Lääkärin mielestä nämä viittaavat mitä todennäköisemmin follikulaariseen lymfoomaan eli lievempään tautimuotoon. Tämä tieto oli tietysti mieltä huojentava. Seuraavaksi noihin kahteen kohtaan annetaan kaksi kertaa sädehoitoa. Muuta hoitoa ei tarvita, vaan tilannetta jäädään seuraamaan.

Minulle on annettu sädehoitoa kerran aikaisemminkin. Olin silloin ehkä kahden tai kolmen vuoden ikäinen. Itse en asiaa muista, mutta minulle on siitä kerrottu ja minulla on siitä merkit kehossani. Olin kurottanut hellalta astiaa, jossa oli kiehuvaa vettä. Vesi poltti käsivarttani niin, että se ajettui muodottomaksi. Palovamma oli tuottanut minulle tuskaa. Vanhempani eivät keksineet muuta keinoa kuin viedä minut Helsinkiin sädehoitoon. Sillähän vamma oli saatu hoidettua, mutta ihooni jäi ikuiset arvet.

Olen miettinyt sitä, miksi Jumala antaa minun roikkua löysässä hirressä: epävarmuus jatkuu ja yhä uusia hoitoja siunaantuu. En tiedä vastausta, mutta uskon kuitenkin, että Hän on hyvä, ja olen kiitollinen hänen huolenpidostaan. Onhan siitäkin syytä olla kiitollinen, että hoitoja on tarjolla.

Polku sairaalaan ei pääse nurmettumaan...

 

Syöpätutkimusten yhteydessä kävi maaliskuussa ilmi, että minulla on polyyppi vasemmassa nenäontelossa. Kevään mittaan olin pyytänyt pariinkin kertaan pääsyä korvalääkärin vastaanotolle, jotta hän poistaisi polyypin. Sain lopulta ajan ja pari viikkoa sitten menin korvapolille operaatiota varten. Lääkäri suihkutti nenään kamalan makuista puudutusainetta ja työnsi sitten puikon päässä olevan kameran nenään. Hän yllättyi havaitessaan, että polyyppeja olikin monta. Näin ne itsekin tietokoneen näytöltä. Lääkäri totesi, että koska polyyppeja on useita, ne pitää poistaa leikkaussalissa. Hän kirjoitti minulle reseptin nenäsumutteesta, joka hyvässä lykyssä pienentää polyyppeja. Nyt odottelen aikaa ensinnäkin kontrollikäynnille ja sitten leikkaukseen, joka tarvitaan, ellei sitä ennen ihmettä tapahdu.

Kahden viikon päästä eli 20. heinäkuuta menen jälleen TT-kuvaukseen (moneskohan kerta tämä lienee). Ja tästä viikon päästä syöpälääkärin vastaanotolle. Sairaanhoitaja, joka antoi toukokuussa minulle vasta-ainehoitoja oli sitä mieltä, että minulle saatetaan vastedes antaa parin kolmen kuukauden välein biologista lääkettä ylläpitohoitona. Saapa nähdä, lääkärihän sen päättää. Pientä jännitystä alkaa jälleen väreillä ilmassa...

Vointini on viime aikoina ollut oikein hyvä. Kävelylenkkien ohella olen harrastanut jonkin verran juoksuakin. Helteiden aikaan olen tehnyt pari kertaa päivässä melko pitkiä uintireissuja vesijuoksuvyön kanssa.

PS Kerroin edellisessä postauksessani dramaattisesta auton pyörän irtoamisesta. Monen vaiheen jälkeen automme on jälleen kunnossa. Ikävä kyllä vakuutus korvasi vahingosta vain murto-osan, joten maksettavaa tuli aika paljon.

Kokemuksia karttuu...

 

Kävin tänään toisen kerran sairaalassa ottamassa pistoksen biologista lääkettä. Toimitus sujui juohevasti, kuten edelliselläkin kerralla. Ensimmäisen pistoksen jälkeen koin vähän aikaa jonkinvertaista väsymystä ja vilunväristyksiä. Tällä kertaa olo on tuntunut jokseenkin normaalilta. Kuntoni ja yleinen vointini on ollut viime aikoina hyvä.

Pari viikkoa sitten poistatin terveyskeskuksessa ompelet leikkauskohdasta korvan alta. Leikkauksen jälkeen kaksikin hoitajaa oli sanonut minulle, että ompelet sulavat itsekseen pois ja että ne, jotka jäävät törröttämään ihon pinnalle, voi nyppiä itse pois. No, minä yritin nykiä niitä irti. Ne tuntuivat kuitenkin olevan kovia ja jäykkiä kuin rautalanka, eivätkä ne inahtaneetkaan paikoiltaan. Houkuttelin vaimoa apuun, mutta hän ei suostunut puuhaan – onneksi, sillä ompelet poistanut sairaanhoitaja sanoi, ettei niitä itse saisikaan poistaa. Ihon pinnalla olevat ompelet olivat näet eri tekoa kuin ihon sisäiset.

 PS Viime viikolla vaimoni sanoi kauppareissunsa jälkeen, että autosta kuului outoa naputusta. Lähdin seuraavana päivänä viemään autoa huoltoon. Kävi kuitenkin niin, että ehdin vain puolimatkaan, kun tuo naputtava ääni äkkiä voimistui ja saman tien ajajan puoleinen etupyörä lähti omille teilleen vierien hyvän matkaa tiellä eteenpäin ja kurvaten sitten metsään. Autoon oli vaihdettu kesärenkaat vain viikkoa aiemmin. 

Jarrulevy kynti asvalttia, mutta sain auton ohjattua tien poskeen. Noudin karanneen renkaan metsästä ja tilasin hinauspalvelun paikalle. Hinausauton kuljettaja kiinnitti renkaan paikalleen hyödyntämällä muista renkaista irrottamiaan pultteja. Irronneen renkaan pultit olivat sinkoutuneet ties minne. Ja näin pääsin jatkamaan matkaani yhtä kokemusta rikkaampana.

 

Lääkäri soitti tänään, kuten minulle oli luvattukin.  Hän kertoi, että lääkäreiden pitämässä yhteisessä palaverissa oli päädytty siihen, että minulle annetaan kuuri vasta-ainehoitoja. Näin follikulaarinen lymfooma pyritään saamaan heti alkuunsa kuriin. Tämä oli minulle mieluinen päätös.

Edellisellä sairaalakäynnillä tapaamani lääkäri ehdotti, että tässä vaiheessa ei tehtäisi mitään, vaan taudin kehittyminen jätettäisiin seurantaan. Onneksi tulin silloin sanoneeksi, että aiemmalla käynnillä ylilääkäri oli kyllä maininnut hoitomuodon olevan nimenomaan vasta-ainehoidot, mikäli tautimuodoksi paljastuu follikulaarinen lymfooma.

Niinpä menen ensimmäisen kerran saamaan vasta-ainetta eli rituksimabia, joka on biologista lääkettä, tiistaina 3. toukokuuta. Hoitokertoja on yhteensä neljä, viikon välein. Sain tämän saman hoitokuurin kaksi vuotta sitten. Silloin hoitojen aikana ei ilmennyt mitään sivuoireita. Vasta-aine pistetään vatsaan. Koko toimenpide kestää vain kymmenisen minuuttia, jonka jälkeen saa lähteä kotiin.

Enpä olisi arvannut, että tästä sairaskertomuksesta tulee näin pitkä. Tämä teksti on 51:s postaus. Ilahduttavaa on, että lukijoitakin useita; tällä hetkellä blogilla on n. 18 000 lukukertaa. Toivotan sinulle, hyvä lukijani, siunattua pääsiäisen aikaa! Kristus on ylösnoussut!