Seuraa

sunnuntai 24. lokakuuta 2021

Hyvän mielen metsästystä

 


Viikko sitten kävin koko vartalon tietokonekuvauksessa ja neljä päivää tämän jälkeen lääkärin vastaanotolla. Lääkäri kertoi huojentavat uutiset: kuvauksen perusteella kaikki on kunnossa, ja verikokeiden arvot ovat erittäin hyvät. Keuhkoissa viime keväänä todettu epäselvä löydös on jatkanut pienenemistään. Seuraava TT-kuvaus on kolmen kuukauden päästä. Jos siitäkään ei löydy mitään hälyttävää, seuraava kuvaus on sitten vasta vuoden päästä. Välillä on kuitenkin jokunen lääkärin pakeilla käynti. Onhan tämä kuvaus- ja tutkimustahti melkoista rumbaa, mutta se on välttämätöntä, sillä jos tauti on uusiutuakseen, se uusiutuu todennäköisimmin parin vuoden sisällä.

Koska uudet tutkimukset aina jännittävät, olen yrittänyt keskittyä sellaiseen, mikä vie ajatuksia muualle. Jumalan sana on tässä suhteessa paras lääke, kuten ole monta kertaa aiemminkin maininnut - ja kiitoksen ryydittämä rukous.

Viime aikoina olen pelaillut Playstationilla metsästyspeliä The Hunter Call of the wild. Tämä peli on erittäin realistinen, todellista metsästystä simuloiva peli – monen mielestä paras, mitä on tarjolla. Peli on kaikkea muuta kuin helppo. Se vaatii keskittymistä, kärsivällisyyttä ja taitoa. Metsästettävät eläimet käyttäytyvät niin kuin todellisessa elämässäkin, joten metsästäjän on pysyttävä piilossa, varottava aiheuttamasta ääniä ja pysyteltävä tuulen alapuolella. Metsästysalueita, jotka ovat valtavan suuria, on kymmenkunta eri puolilta maailmaa. Tähän mennessä olen onnistunut kaatamaan biisoneita, karhuja, hirviä, peuroja, karibuja ja lisäksi muita pienempiä eläimiä. Silti olen vasta aloittelija. Oikeasta metsästyksestä en ole koskaan ollut kiinnostunut; taidan olla siihen hommaan liian hellämielinen.

lauantai 2. lokakuuta 2021

"Tänään olen elossa"

 


Luin äskettäin Oskari Saaren kirjoittaman kirjan Tänään olen elossa, joka kertoo Aki Hintsan elämän loppuvaiheista hänen sairastuttuaan haimasyöpään. Kirja on rehellistä kuvausta sairauden esille nostamista kipeistä kysymyksistä. Hintsa arvioi kriittisesti oman elämänsä prioriteetteja; oliko hän elänyt niin kuin on opettanut. Hän pohtii yhä uudelleen, onko hänellä vielä jokin missio, sillä sellaisesta Jumala oli hänelle puhunut. Parantuminen taudista näyttää hyvin epätodennäköiseltä, mutta silti hän haluaa uskoa, että se on mahdollista. Rankkojen hoitojen aikana elämä perheen keskellä, johon kuuluu kaksi pientä lasta, on hyvin vaativaa.

En halua avata kirjan sisältöä tarkemmin, koska ehkä sinäkin haluat lukea sen. Totean vain, että Oskari Saari on tehnyt hyvää työtä. Kerronta on sujuvaa, hienotunteista ja oivaltavaa. Hintsan omille päiväkirjamerkinnöille jätetään runsaasti tilaa, mikä on kokonaisuuden kannalta hyvä ratkaisu. Jännittävät, ihmeenomaisetkin käänteet pitävät lukijaa näpeissään.

Uskon, että Hintsan viimeinen missio todella toteutuu tämän kirjan muodossa. Se saa varmasti paljon lukijoita, sillä olihan Aki Hintsa kansainvälisesti hyvin tunnettu ja arvostettu lääkäri. Hän oli erikoistunut ennalta ehkäisevään terveydenhuoltoon ja työskenteli 1990-luvun lopulla lähetyslääkärinä Etiopiassa ja sittemmin yksitoista vuotta Formula 1.ssä varikkolääkärinä ja valmentajana. Oskari Saaren aiemmin kirjoittama teos Voittamisen anatomia kertoo Hintsan työstä ja esittelee hänen kehittelemänsä hyvinvointimallin. Tänään olen elossa -teos kuvaa, kuinka Hintsan ajatukset syövän kanssa taistellessa kiteytyvät: mikä elämässä on lopulta kaikkein tärkeintä?

Minulle kirja tarjosi monenlaista samastumiskohdetta. Sairauteen ja sen hoitoon liittyvät tuntemukset tuntuivat tutuilta. Sitä, kuinka voimakkaasti kirja minuun vaikutti, kuvaa reaktioni kirjan lopetukseen. Luettuani viimeisen virkkeen ”Kello 22 Aki Hintsan sydän pysähtyy ” puhkesin spontaanisti rajuun itkuun, joka tuntui tulevan syvältä, vatsan pohjasta asti. Itku ei kuitenkaan ollut surun ja pettymyksen sävyttämää, vaan mieleen syöksähti ajatus: ”Voitto, hän pääsi voittajana maaliin!” Itku on minulle harvinaista herkkua; en edes muista, milloin olen viimeksi itkenyt. Siksi se tuntui erityisen hoitavalta.

Minulla on koko vartalon tietokonekuvaus 15. lokakuuta ja lääkärin vastaanotto 19. lokakuuta. Pakkaa jännittämään jo nyt…

sunnuntai 12. syyskuuta 2021

Varjosta valoon?

 


Olen voinut viima aikoina fyysisesti oikein hyvin. Parin kuukauden ajan olen keskittynyt poimimaan marjoja. Niitä onkin kertynyt aika mukava määrä, n. 350 litraa. Puolukoiden puhdistus- ja säilöntäoperaatio on vielä jonkin verran kesken. Marjareissuillani olen kuunnellut kännykästäni useita kirjoja. Olen aika lailla nauttinut näistä retkistä.

Muutoin elämä on soljunut varsin rauhalliseen tapaan. Jonkin verran enemmän on ollut sosiaalisia kontakteja ja vieraita kotonamme. Uskaltauduimme pitkästä aikaa tekemään muutaman päivän mittaisen kylpyläreissun. Seurakunnassakin olemme käyneet muutamia kertoja. Olemme vaimon kanssa saaneet toisenkin rokotteen heinäkuun alkupuolella, joten sikälikin on vähän rennompaa kohdata ihmisiä. Maskia pidämme edelleen mm. kaupassa käydessämme.

Noin kuukauden päästä on seuraava kontrollikäynti sairaalassa, jossa otetaan jälleen ns. TT-kuva eli koko vartalon tietokonekuva. Täytyy tunnustaa, että tuo käynti herättää jo nyt aika ajoin pelonsekaisia tuntemuksia.

Blogini nimi on Syövän varjosta valoon. Kulunut kevät ja kesä ovatkin olleet valoisampaa aikaa – ei vain ulkonaisesti vaan myös sisäisesti. Mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että syövän varjo on kuitenkin kaiken aikaa läsnä. Ehkä näin tulee olemaan loppuun saakka. Varjon sävy toki vaihtelee paljonkin. On lohdullista tietää, että kerran koittaa aika, jolloin valo ei enää koskaan vaihdu varjoksi (Jaak. 1:17).

maanantai 26. heinäkuuta 2021

Voimasanoja

 


Tuntui tosi hyvältä olla mukana avioparikurssilla kahden vuoden tauon jälkeen. Kurssi täytti tehtävänsä niin omasta mielestäni kuin palautteidenkin valossa erittäin hyvin. Ilmapiiri oli lämmin ja hoitava, ja monet kertoivat aviosuhteensa uudistumisesta. Poikkeuksellisesta kuumuudesta huolimatta jaksettiin keskittyä asiaan luennoilla ja ryhmäkeskusteluissa. Lämpö pysytteli yölläkin huoneissa noin 30 asteessa, ja Saimaan vesi oli niin lämmintä, ettei uidessa paljon virkistynyt.

Kurssin jälkeen olin monta päivää juhlatuulella, mutta sitten tuli selvä notkahdus, jolloin jouduin jälleen toden teolla hyödyntämään voimasanoja. Enkä nyt tarkoita kiroilua, niin kuin tuolla ilmaisulla yleisesti tarkoitetaan, vaan tiettyjen sanankohtien aktiivista muistelua. Olen huomannut, että tämä on ehdottomasti paras tapa torjua pelottavien tulevaisuudennäkymien tunkeutumista mieleen. Mainitsen tässä muutaman voimasanan, jotka minua ovat auttaneet:

Jumala on itse sanonut: - Minä en sinua jätä, en koskaan sinua hylkää. (Hepr. 13:5)

Herra, minun sydämeni elää sinulle, anna rauha hengelleni, vahvista minua, tee minut terveeksi (Jes. 38:16)!

Kun vanhurskaat huutavat apua, Herra kuulee ja pelastaa heidät kaikesta hädästä (Ps. 34:18).

Sinä pelastit minut kuolemasta, et antanut jalkani astua harhaan. Minä saan vaeltaa Jumalan edessä, siellä missä on elämä ja valo (Ps. 56:14).

Minä en kuole, vaan elän ja kerron Herran teoista (Ps. 118:17)

Marjojen poimiminen on ollut minulle lapsesta saakka mieluisaa puuhaa. Koen sen olevan minulle myös terapiaa. Viime päivinä olen etsinyt ahkerasti mustikoita, joita näyttää tänä kesänä löytyvän vain harvoista paikoista. Kolme reissua meni miltei pelkäksi kuntoiluksi: marjoja löytyi vain muutamia litroja, vaikka rymysin soilla ja rämeillä tuntitolkulla ja kilometrikaupalla.

Sitten vaimo ehdotti, että menisimme erään aukion laitaan, josta viime kesänä saimme hyvän saaliin. Väitin vastaan ja sanoin sen olevan aivan liian kuivaa maastoa. Menimme kuitenkin sinne ja kappas: siellähän oli mustikkaa ihan mustanaan. Poimimme muutamassa tunnissa kolmekymmentä litraa. Mitä tästä opimme; vaimoa kannattaa kuunnella herkällä korvalla!

tiistai 13. heinäkuuta 2021

Kontrollikäynti

 


Syöpähoitojen päättymisestä on nyt aikaa puolisen vuotta. Eilen minulla oli ensimmäinen kontrollikäynti sairaalassa. Keuhkot kuvattiin nyt jo kolmannen kerran, tällä kertaa röntgenlaitteella. Sen jälkeen odottelin toista tuntia lääkärin pakeille pääsyä. Se aika tuntui jännityksen takia pitkältä. Nuori naislääkäri, jota en ole aiemmin tavannut, kutsui minut huoneeseensa.

Lääkäri kertoi, että keuhkoissa oleva löydös oli entisestään pienentynyt ja näytti olevan jonkinlaista arpikudosta. Verikokeiden tulosten hän sanoi olevan kauttaaltaan oikein hyvät. Sitten lääkäri vielä kuunteli keuhkojen ja sydämen toimintaa ja tunnusteli vielä lopuksi eri puolelta kehoa niitä paikkoja, missä imusolmukkeita on. Kaikki vaikutti olevan kunnossa.

Lopuksi lääkäri kyseli, kuinka olen voinut. Kerroin harrastaneeni ahkerasti liikuntaa, viime aikoina lähinnä uintia ja erityisesti vesijuoksua. Sitten hän toivotti hyvää kesää ja kertoi, että seuraava kontrollikäynti on kolmen kuukauden kuluttua. Vastaanotolla tuhraantui aikaa vain parikymmentä minuuttia.

Olin alun perin toivonut, että kontrollikäynti olisi vasta ylihuomenna alkavan avioparikurssin jälkeen. Nyt olen kuitenkin kiitollinen, että se on jo ohi ja voin huojentunein mielin keskittyä kurssivastuisiin. Jumala on armollinen ja hyvä!

PS Kuvassa on nokiperhonen. Näitä on pihassamme lennellyt viime aikoina runsaasti.

perjantai 18. kesäkuuta 2021

Ei entiselleen...


Sain eilen kirjeen sairaalasta, jossa minut kutsuttiin kontrollikäynnille 12. heinäkuuta. Ennen sitä otetaan vielä röntgenkuva keuhkoista, toivottavasti viimeisen kerran. Kutsu oli odotettu, mutta herätti jonkin verran ikäviä tuntemuksia.

Vointini on viime aikoina ollut oikein hyvä. Olen liikkunut ahkerasti ja tehnyt aika paljon pihatöitä. Mieli on ollut enimmäkseen tyyni ja valoisakin, joskin tunnen välillä myös pelon ja huolen kouraisuja. Olen pitkästä aikaa ottanut osaa seurakuntaelämäänkin.

Kun joku sairauden keskellä elävä ihminen kertoi tunnetulle terapeutille Erik Ewaldsille toivovansa, että hän voisi toipua ja palata entiselleen, tämä ei ilahtunut. Ewaldsin mielestä sairaudella on nimitäin sanoma, jota ei kannattaisi jättää huomiotta. Ei ole hyvä, jos vain jää entiselleen. Sairaus kutsuu sairasta kasvuun, sisäisen parantumisen tielle. Hänen mielestään aivan valtaosa sairauksista on psykosomaattisia. Ja jos psyyke tervehtyy saattaa kehokin parantua.

Olen itse miettinyt, olenko ymmärtänyt mitään siitä, mitä kerrottavaa omalla sairaudellani minulle on ollut ja on. En varmaan paljoa, mutta jotain kuitenkin. Tunnen entistä syvemmin riippuvuuteni Jumalasta. Hän on elämäni lähde ja hänen luokseen olen matkalla. Ajallisen elämän lyhyys ja ikuisen elämän todellisuus korostuvat, samoin perheyhteyden ja ystävyyssuhteiden merkitys. Samalla koen tarvetta olla täysillä läsnä omassa elämässäni.

Juuri nyt olen muutaman päivän yksin, sillä vaimo lähti nuoruuden ystävänsä hautajaisiin ja samalla sukulaiskierrokselle. Minulla on näin ollen meneillään ns. survival-harjoitus (vapaa suomennos: suurel vaival -harjoitus).

torstai 20. toukokuuta 2021

Energiabuusti

 


Pari viime viikkoa olen touhunnut – etten sanoisi raatanut – pihatöissä. Valtavan kokoisesta multakasasta on jäljellä enintään neljännes. Lapio ja kottikärryt ovat olleet aseeni. Muutakin puuhaa on siunaantunut ihan riittämiin. Oura-älysormukseni on ehdotellut useana aamuna, voisitko ajatella ottavasi tänään vähän rauhallisemmin. No, olenhan minä ajatellut, mutta en ole kuitenkaan malttanut olla touhuamatta. Ja se on tuntunut hyvältä. Varmaan on kyse siitä, että pitkään patoutunut energia pyrkii purkautumaan. Viime viikonloppuna meillä onneksi oli tyttären perhe käymässä, joten tämä vierailu tarjosi oivallisen hengähdys- ja latautumistauon.

Tällä hetkellä sairastamisajasta ei ole juuri muuta fyysistä muistutusta kuin hoitovirheestä johtunut vamma ja oikean korvan ajoittainen kiusallinen kutina. Tämän korvan juuresta leikattiin vuosi sitten sylkirauhanen pois. Tukkakin on kasvanut miltei entiselleen. Henkisellä puolella sitä vastoin riittää vielä töitä terveen identiteetin sisäistämisessä ja elämänrohkeuden vahvistumisessa. Viime aikoina olen tosin ollut varsin valoisalla mielellä.

Pienenä elämänmerkkinä pidän sitä, että aiomme olla parin kuukauden päästä mukana avioparikurssilla. Olemme vaimon kanssa olleet näillä kursseilla vetovastuussa noin 25 vuoden ajan. Viime vuonna kurssien järjestämiseen tuli koronan takia tauko, ja sairastuttuani syöpään ajattelin jo kurssien olevan meidän osalta historiaa. Mutta nyt aiomme siis olla jälleen remmissä, jos korona, viranomaiset ja Jumala suo.

Heinäkuussa minun on mentävä sairaalaan kontrollikäynnille. Tarkkaa aikaa en ole vielä saanut.