Kuvauksessa

Tänään minulle tehtiin PET/TT-kuvaus. Tuntui varsin tahkealta lähteä jälleen sairaalaan, kun olin saanut olla toista kuukautta kotioloissa ja kun vointi on ollut jo pari viikkoa ihan hyvä. Taksi tuli noutamaan vartin yli seitsemän aamulla.

Odottelin sairaalassa vuoroani puolisen tuntia ennen kuin minut kutsuttiin sisään. Ensi toimena oli riisuttava päällysvaatteet, kengät ja kaikki, missä oli metallia. Sitten hoitaja halusi nähtäväkseen täyttämäni esitietolomakkeen, jossa oli monenlaisia terveyteen liittyviä kysymyksiä ja kysymys, jossa tiedusteltiin, oliko minulla ahtaan paikan kammoa. Tähän olin vastannut kieltävästi. Sitten hoitaja onnistui työntämään käsivarren taipeen suoneen kanyylin, tosin vasta toisella yrittämällä.

Tämän jälkeen minut ohjattiin toiseen huoneeseen sängylle makaamaan. Suoneen alettiin tiputtaa keittosuolaa ja jonkin ajan kuluttua sen ohella 6 mg radioaktiivista merkkiainetta. Merkkiaine kulkeutuu verenkierron mukana mahdollisiin syöpäkohteisiin. Jotta aine ehtisi kulkeutua kaikkialle kehoon, oli levättävä kaikessa rauhassa 50 minuuttia. Etukäteen tuo aika tuntui pitkältä, mutta kun hoitaja tuli sanomaan, että nyt lähdetään kuvaukseen, ihmettelin, että joko nyt. Ilmeisesti olin välillä torkahtanut.

Kuvauksessa yhdistyy kaksi menetelmää, tietokonetomografia (TT) ja PET-kuvaus. Laite on samantapainen kuin TT-kuvauksessa käytetty, joten toimitus tuntui tutulta. Se kuitenkin kesti selvästi kauemmin (noin puoli tuntia) kuin TT-kuvaus, joka kestää vain muutaman minuutin. Minusta tuntui, että lavitsa, jolla makasin, pysyi pitkään ihan paikallaan, mutta se kuulemma liikkui koko ajan hyvin hitaasti. PET-kamera näet kuvaa kehoa hyvin tarkasti ja havaitsee merkkiaineen lähettämän säteilyn paljastaen siten syövän sijainnin kehossa.

No, nyt tietysti toivon hartaasti, että syöpää ei näissä tutkimuksissa enää ole löytynyt. Varmuuden asiasta saan viikon päästä perjantaina lääkärin vastaanotolla. Joten taas odotellaan – ja jännitetään.

Kuvantamiseen, josta kerroin edellisessä postauksessani, on nyt aikaa kaksi viikkoa. Sen jälkeen on vielä odotettava noin viikko ennen kuin pääsen kuulemaan tutkimuksen tulokset. Vuoden verran olen saanut odottaa milloin mitäkin operaatiota, tutkimusta ja tutkimustuloksia. Näyttää kuitenkin siltä, että odottamiseen ei koskaan totu; seuraava etappi nostaa joka kerta huolta pintaan.

Tällä kertaa huolta ja pientä pelkoa herättää se, että tuleva tutkimus osoittaisi syöpää olevan vielä jäljellä. Siinä tapauksessa hoitoja ilmeisesti jatkettaisiin ainakin 1–2 kertaa. Hoitokertojen maksimimäärä lienee kaiken kaikkiaan kahdeksan kertaa. Toinen askarruttava asia on se, miten osaan elää sen jälkeen, jos saankin terveen paperit. Kun olen sairastellut jo melko pitkään, onko minulle päässyt kehittymään sairaan identiteetti. Usein olen rukouksissani pyytänyt Jumalalta rohkeutta elää täysillä terveenä, olipa tämä aika sitten minkä mittainen tahansa.

Olen nyt ollut reilun viikon verran melko hyvässä kunnossa. Enää ei reipaskaan kävely juuri hengästytä. Olen jälleen alkanut toteuttaa tutuksi tullutta voimisteluohjelmaani. Sydämen syke on vähitellen rauhoittunut niin, että se alkaa olla jo miltei normaali. Yöunet ovat parantuneet, ja päiväunet ovat makoisia. Ruokakin on alkanut maistua, mitä on edesauttanut se, että vaimo on alkanut maustaa ruokia entistä enemmän. Ihan suoraviivaista toipuminen ei kuitenkaan ole, sillä välillä on levottomampia öitä ja rasittavampia päiviä.

Säteilevä mies

 

Kävi aivan niin kuin ounastelinkin: viime hoitokerran jälkeiset päivät ovat olleet raskaimpia koko hoitopolkuni aikana. Oireet olivat samoja kuin aiemminkin, mutta voimakkaampia. Uutta oli ruumiinlämmön alhaisuus (jopa alle 36 astetta) ja makuaistin menetys. Kaiken lisäksi haittavaikutukset kestivät pitempään kuin kertaakaan aiemmin. Vasta nyt kaksitoista päivää hoidon jälkeen olo on alkanut pikku hiljaa helpottamaan. On vaatinut aika tavalla sinniä lähteä päivittäisille ulkoilulenkeille, kun jo pelkkä vaatteiden vaihtaminen pani huohottamaan. Tänään lenkki kuitenkin sujui jo likimain normaalivauhtisesti.

Sain kirjeen sairaalasta, jossa kerrottiin, kuinka ns. yläkehon aineenvaihdunnan PET-TT-tutkimus 25. helmikuuta tehdään. Sairaalaan on mentävä heti aamusta ja sitä ennen on juotava noin litra vettä. Kyynärtaipeen laskimoon ruiskutetaan radioaktiivista lääkeainetta, minkä jälkeen on levättävä noin 50 minuuttia. Lepoa seuraa kuvaus, joka kestää puolisen tuntia. 

Tutkimuksen jälkeen on juotava runsaasti vettä, jotta radioaktiivinen aine poistuisi elimistöstä nopeammin. Pitkäkestoista lähikontaktia pienten lasten ja raskaana olevien naisten kanssa on syytä välttää yhden vuorokauden ajan. Pitäneekö meidän siis vaimon kanssa nukkua ainakin yksi yö eri huoneissa, vaikka vaimo ei tietääkseni raskaana olekaan. Vaimolla on  tuolloin kerrankin aihetta kehua, että hänellä on säteilevä mies.

Tutkimuksesta pitäisi selvitä, kuinka hyvin hoito on purrut ja löytyykö jostakin paikasta vielä syöpäkudosta. Onhan siinä taas jännitysmomenttia ihan riittävästi.

Pientä hässäkkää

Sain eilen kuudennen ja toivoakseni viimeisen myrkkylastin suoniini. Hoito annettiin upouudessa sairaalassa, joka oli toiminnassa toista päivää. Sairaala oli tietenkin todella moderni ja hieno, mutta hoitajilla oli selvästikin vielä sopeutumisvaikeuksia. Uudet tiputuslaitteet tuottivat heille jatkuvasti ongelmia: niiden piippausta kuului tuon tuosta salissa, jossa meitä oli kymmenen henkeä. ”Äh, mikä tässä nyt taas on”, oli tavallinen kuulemani repliikki. Omakin laitteeni piiputti välillä, mutta saatiin kyllä taas toimimaan. Minua hoiti kaksikin hoitajaa, koska toisen täytyi juosta sammuttamassa ”tulipaloja” välillä. Totesin toiselle hoitajistani, että teillähän tuntuu olevan täällä aivan oma konsertti käynnissä. Hän myönsi, että opettelemista uusien laitteiden kanssa todella on.

Lisää draamaa järjestyi, kun eräs potilaista sai yhtäkkiä pahan kohtauksen, haukkoi henkeä ja korisi ikään kuin olisi ollut kuolemassa. Tämä sai hoitajiin vipinää: happea annettiin ja lääkkeitä niin ikään. Tätä kesti jonkin aikaa; epäonneksi hänen oma hoitajansa sattui olemaan vessassa, kun kohtaus alkoi. No, vihdoin potilas alkoi saada jälleen henkeä ja rauhoittui. Ymmärsin, että kyseessä oli allerginen reaktio, joka johtui annettavasta lääkkeestä.

Minun lääkitykseni onnistui kuitenkin lopulta hyvin, vaikka kestikin tavanomaista kauemmin. Alkuun pääsykin oli hidasta, sillä ehdin odottaa puoli tuntia sovitun ajan yli, kunnes kyllästyin ja kerroin eräälle hoitajalle viivytyksestä. Hän kysyi nimeäni ja lähti selvittämään asiaa. Jonkin ajan kuluttua luokseni tuli sairaanhoitaja, joka kertoi olevansa minun hoitajani ja pyyteli anteeksi viivästystä.

Reilun kuukauden päästä minun on mentävä ns. PET/CT-tutkimukseen, joka on tarkempi kuvausmenetelmä kuin tietokonetomografia, missä olen aiemmin käynyt. Siitä pitäisi näkyä ovatko hoidot tehneet tehtävänsä. Kymmenen päivää tämän jälkeen on sitten lääkärin vastaanotto, jossa kuulen tulokset.

Tulevan reilun viikon aikana elän ehkä raskaimmat päiväni koko hoitopolun aikana. Jo eilen illalla oli heikko ja rasittunut oli, ja viime yö oli levoton. Eiköhän tästä kuitenkin läpi mennä; onhan tässä jo paljon tuttua. Olen hyvin kiitollinen siitä, että kaikki hoitosuunnitelmaan määrätyt hoitokerrat on voitu toteuttaa aikataulun mukaisesti, ja olen saanut olla hoitojen väliset ajat kotona. Kiitän Jumalaa ja kiitän teitä, hyvät ystävät, jotka olette muistaneet minua rukouksissanne!

Vielä jaksan toivoa...

Joka hoitokerran jälkeen ovat lääkkeiden haittavaikutukset jonkin verran ikävämpiä: unet reistailevat, uupumus ja heikotuksen tunne ovat vahvempia ja sydämellä on enemmän töitä. Tämä on tietysti ymmärrettävää siltä kannalta, että lääkkeiden määrä elimistössä vähitellen kumuloituu, kun sinne lykätään aina kolmen viikon välein uutta tavaraa. Nyt kun seuraavaan - ja toivon mukaan viimeiseen hoitoon – on enää reilu viikko aikaa, vointini on jo huomattavasti parempi. Korvatkin aukenivat vihdoin kahden viikon tukkoisuuden jälkeen, kun olin niitä aikani suihkutellut erilaisilla linjamenteilla. Olen kiitollinen siitä, että minun ei ole tarvinnut yhtenäkään päivänä koko hoitoruljanssin aikana jättää ulkolenkkejäni väliin.

Yhä useammin alkaa ajatuksiini nousta, miten osaan elää sen jälkeen, jos osoittautuu, että hoito on tehnyt tehtävänsä.  Kun on sairastellut yhteen menoon vuoden verran, on melkeinpä vaikea uskoa, että voisi olla jälleen terve. Ja jos olisin terve, osaisinko elää vapain ja levollisin mielin? No, tätä kysymystä on tietysti hyödytöntä mielessään pyöritellä, koska minä en joka tapauksessa kykene omin voimin elämääni hallitsemaan.

Olen kokenut tärkeäksi sen, että minulla vielä eläkkeellä ollessanikin olisi tehtäviä. Tehtävällä tarkoitan tässä ensisijaisesti palvelutehtävää, jotka olen kokenut Jumalan antamaksi. Mielekkäitä tehtäviä on toki ollutkin niin kauan kuin olen saanut olla terve. Nyt tuntuu siltä kuin kaikki olisi rauennut tyhjiin. Tähän tunteeseen korona-aika on tuonut oman kitkerän mausteensa.

Onko Jumalalla enää mitään ideaa minua varten? Tietysti on niin, että minulla on elämäni loppuun saakka tärkeä tehtävä rakastaa ja tukea puolisoani, lapsiani ja lastenlapsiani sekä hoitaa ystävyyssuhteitani. Silti en lakkaa toivomasta, että Taivaan Isällä olisi minulle vielä jotain tehtävää – vaikka kuinka pientä, kunhan vain tajuan, että se on Häneltä tullut.

Koko sairauteni ajan olen toivonut ja rukoillut, että Jumalan Henki tekisi sisimmässäni sellaista muuttavaa ja uudistavaa työtä, joka ei muina aikoina ole ollut mahdollista. Vakavakaan sairaus ei sinänsä paranna ketään sisäisesti; saattaa sen sijaan katkeroittaakin. Parhaassa tapauksessa se voi kuitenkin olla otollista aikaa ottaa vastaan apua ylhäältä. Kun kurkkaan omaan sisikuntaani, en kyllä valitettavasti pysty näkemään mitään muutosta. Eipä sinne kurkkimisesta taida mitään hyötyä ollakaan.

Vaikka vaellus on vaivaista, minä vielä jaksan toivoa…

PS Vaimo jätti minut. Liukeni muutamaksi päiväksi kylpylään. Minäkin olisin kyllä päässyt mukaan, mutta katsoin viisaammaksi pysytellä tässä elämäntilanteessa kotioloissa.

Jotain avautui

 

Toissa päivänä sain viidennellä hoitokerralla jälleen täyden kattauksen vasta-ainetta ja solumyrkkyjä. Hoito sujui muuten mallikkaasti, mutta ensi yrittämällä hoitajan asettama kanyyli puhkaisi suonen. Kanyylissa ei kuitenkaan ollut vielä mitään sisällä, joten vahinko oli vähäinen. Potilashuoneet olivat ääriään myöten täynnä. Seuraavalla kerralla, 20. tammikuuta, menenkin sitten uuteen, juuri avattuun sairaalaan. Hoitaja varoitteli, että siellä saattaa olla silloin vielä jonkinmoinen hässäkkä päällä.

Ensimmäinen yö hoidon jälkeen meni kortisoniannoksen nauttimisen takia melkeinpä valvoessa. Viime yönä sain sentään nukutuksi jo kohtalaisen hyvin. Uutena vaivana minulla on ollut parin viikon verran korvat tukossa niihin kertyneen vaikun takia. Tämäkin taitaa olla sytostaattien ansiota; koskaan aiemmin minulla ei tällaista vaivaa ole ollut. Toinen korva on ollut täysin tukossa, toinen puolittain. Kiusallinen vaiva sikäli, että kuulo on selvästi heikentynyt ja päässä kohisee kaiken aikaa. Olen käyttänyt apteekista saamiani korvatippoja ja suihkeita, mutta niistä ei ole ollut mainittavaa apua. Kun kävin terveyskeskuksessa verikokeessa, pyysin hoitajaa huuhtelemaan korviani. Hän teki kovasti töitä, mutta ilman tulosta. Eilen illalla kuitenkin oikea korva yllättäen tuntui jonkin verran aukeavan, joten toivoa on sittenkin.

Muutamana joulun jälkeisenä päivänä meillä on ollut ilo pitää vieraana tyttäremme perhettä, johon kuuluu vanhempien lisäksi kolmevuotias poika. He olivat valmistautuneet vierailuun huolella ja käyneet ennen tänne tuloaan kahdesti koronatestissä. Vierailu toi selvästi meille elämän makua; eihän meillä ollut käynyt vieraita viime kesän jälkeen.

Minulla on ollut tapana aina silloin tällöin kirjoittaa vaimolleni juhla-aikoina runo. Tällä kertaa siitä tuli tällainen:

 

Eevalle 24. joulukuuta 2020

Vuotes, Eeva,  alkoi lupaavasti:

nautiskelit kesän lämmöstä,

hoidit pientä poikaa topakasti;

„kunpa aina oiskin tämmöstä!“

 

Mutta sitten oli kaikki toisin,

tuli korona ja tautihuolet

- toki peruisin ne jos voisin,

nytkö sinä mies jo kuolet?

 

Et silti jäänyt murheen valtaan,

eihän hommat luonnu istualtaan,

lähdit mukaan moneen juttuun,

osin uuteen, osin tuttuun.

 

Menit mukaan kirkkokuoroon,

sitten tuli lukupiiri vuoroon,

lauloit jälleen kvartetissa

- jota säesti joskus talon kissa.

 

Suostunut et masentumaan,

„varjele mun mielialaa“  toistit,

et jäänyt kiinni huolten sumaan,

eipä kauan kun taasen loistit.

 

Avaisko ensi vuosi uuden uksen,

tulisko vihdoin helpotusta,

saisko Eeva rokotuksen,

siinä monta arvoitusta.

Ei paljon naurata...

 

Viime päivinä olo on jälleen helpottanut: henki kulkee ja sydän lyö vähän rauhallisemmin. Pahat päivät kestivät tällä kertaa hieman kauemmin kuin edellisten hoitojen jälkeen. Seuraava hoito onkin jo noin viikon kuluttua.

Jokin aika sitten havahduin miettimään, milloin olen viimeksi nauranut. Koko syksyltä ei tullut mieleen yhtään tilannetta, jolloin minua olisi naurattanut. Viime kesänä, jolloin vielä tapasimme perheväkeämme ja ystäviämme, naurua sentään vielä irtosi – jossain määrin, etten liikaa sanoisi. Tällä en kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin ollut pitkin syksyä synkkämielinen tai masentunut, pikemminkin vakavamielinen. Joskus jokin asia – tai ainoa ihminen, jota tapailen (vaimoni) – saa minut hymyilemään tai peräti hymähtämään.

En malta olla kertomatta, että vaikka minua ei olekaan naurattanut, niin olen saanut kuitenkin itkeä kerran oikein kunnolla. Tämä tapahtui viikko sitten, kun sain tekstiviestin hyvältä ystävältä, joka on ollut uskollinen esirukoilijamme jo kymmeniä vuosia. Viestissä oli linkki, jonka kautta pääsin katsomaan videota, Isän rakkauskirjettä minulle. Viestin sanoma ja sävy koskettivat minua syvästi ja aukaisivat sisimmän padot. Itkun hoitavasta vaikutuksesta kertoo se, että seuraavana yönä nukuin erityisen hyvin ja sykkeeni, joka oli ollut pitkään korkealla, laski normaalille tasolle.

Olen elänyt kesän lopulta tänne saakka erakkoelämää. Koko syksynä meillä on käynyt sisällä yksi ainoa ihminen: nuori nainen, joka kävi hakemassa netissä myynnissä olleen vanhan television. Puhelimitse ja netitse olen ollut toki yhteyksissä lasteni ja ystävieni kanssa. Kumma kyllä, en kärsi tällaisesta hiljaiselosta kovinkaan paljon. Silloin kun voimia on, keksin helposti jotain puuhaa, luen ja liikun. Kun voimat ovat vähissä, saatan nukkua kahdetkin päiväunet. Silti on sanottava, että aitoja ihmiskontakteja on ikävä.

Näin joulun alla ja vuoden lopulla on hyvä miettiä asioita, joista voin olla kiitollinen. Siitä huolimatta, että tämä vuosi on ollut varmaankin elämäni raskain, on helppo löytää monia kiitosaiheita. Olen kiitollinen siitä, että olen päässyt hoitoon nopeasti silloin, kun ollut tarpeen, ja että olen saanut hyvää ja ystävällistä hoitoa. Olen kiitollinen vaimoni vankkumattomasta tuesta ja huolenpidosta ja lasteni mukana elämisestä kaikissa vaiheissani. Hyvin lohdullisena olen kokenut monien ystävien rukoustuen ja yhteydenpidon. Ennen muuta kiitän Jumalaa hänen hyvyydestään ja rakkaudestaan.

Toivotan bloginin lukijoille (joita on muuten yllättävän paljon) oikein hyvää, siunattua joulua!