Vielä jaksan toivoa...

Joka hoitokerran jälkeen ovat lääkkeiden haittavaikutukset jonkin verran ikävämpiä: unet reistailevat, uupumus ja heikotuksen tunne ovat vahvempia ja sydämellä on enemmän töitä. Tämä on tietysti ymmärrettävää siltä kannalta, että lääkkeiden määrä elimistössä vähitellen kumuloituu, kun sinne lykätään aina kolmen viikon välein uutta tavaraa. Nyt kun seuraavaan - ja toivon mukaan viimeiseen hoitoon – on enää reilu viikko aikaa, vointini on jo huomattavasti parempi. Korvatkin aukenivat vihdoin kahden viikon tukkoisuuden jälkeen, kun olin niitä aikani suihkutellut erilaisilla linjamenteilla. Olen kiitollinen siitä, että minun ei ole tarvinnut yhtenäkään päivänä koko hoitoruljanssin aikana jättää ulkolenkkejäni väliin.

Yhä useammin alkaa ajatuksiini nousta, miten osaan elää sen jälkeen, jos osoittautuu, että hoito on tehnyt tehtävänsä.  Kun on sairastellut yhteen menoon vuoden verran, on melkeinpä vaikea uskoa, että voisi olla jälleen terve. Ja jos olisin terve, osaisinko elää vapain ja levollisin mielin? No, tätä kysymystä on tietysti hyödytöntä mielessään pyöritellä, koska minä en joka tapauksessa kykene omin voimin elämääni hallitsemaan.

Olen kokenut tärkeäksi sen, että minulla vielä eläkkeellä ollessanikin olisi tehtäviä. Tehtävällä tarkoitan tässä ensisijaisesti palvelutehtävää, jotka olen kokenut Jumalan antamaksi. Mielekkäitä tehtäviä on toki ollutkin niin kauan kuin olen saanut olla terve. Nyt tuntuu siltä kuin kaikki olisi rauennut tyhjiin. Tähän tunteeseen korona-aika on tuonut oman kitkerän mausteensa.

Onko Jumalalla enää mitään ideaa minua varten? Tietysti on niin, että minulla on elämäni loppuun saakka tärkeä tehtävä rakastaa ja tukea puolisoani, lapsiani ja lastenlapsiani sekä hoitaa ystävyyssuhteitani. Silti en lakkaa toivomasta, että Taivaan Isällä olisi minulle vielä jotain tehtävää – vaikka kuinka pientä, kunhan vain tajuan, että se on Häneltä tullut.

Koko sairauteni ajan olen toivonut ja rukoillut, että Jumalan Henki tekisi sisimmässäni sellaista muuttavaa ja uudistavaa työtä, joka ei muina aikoina ole ollut mahdollista. Vakavakaan sairaus ei sinänsä paranna ketään sisäisesti; saattaa sen sijaan katkeroittaakin. Parhaassa tapauksessa se voi kuitenkin olla otollista aikaa ottaa vastaan apua ylhäältä. Kun kurkkaan omaan sisikuntaani, en kyllä valitettavasti pysty näkemään mitään muutosta. Eipä sinne kurkkimisesta taida mitään hyötyä ollakaan.

Vaikka vaellus on vaivaista, minä vielä jaksan toivoa…

PS Vaimo jätti minut. Liukeni muutamaksi päiväksi kylpylään. Minäkin olisin kyllä päässyt mukaan, mutta katsoin viisaammaksi pysytellä tässä elämäntilanteessa kotioloissa.