Pelko pois - mutta miten?

Sairausrintamalta ei ole ollut viime aikoina mitään kirjoittamista - onneksi. Seuraava kontrollikäyntini lienee noin kuukauden päästä, jolloin tehdään jälleen TT-kuvaus. Elämä voisi olla jokseenkin normaalia, ellei taustalla vaanisi pelko taudin uusimisesta. On aikoja, jolloin pelko ikään kuin uinuu ja aika ajoin unohtuukin, mutta tiedän kokemuksesta, ettei sen heräämiseen paljon tarvita.

Olen pohtinut, miten pelkoon sitten tulisi suhtautua, kun se kuitenkin välistä kouraisee? Pahin pelko lienee pelon pelko: sen pelkääminen, että minua rupeaa kohta tosissaan pelottamaan – kuinka minä sen  kestän?

Olen huomannut, että pelko voimistuu, jos sitä vastaan taistelee tai jos sen torjuu.

Jos sen sijaan annan pelon ikään kuin virrata olemuksemme läpi, tulla ja mennä, sen voima vähitellen laantuu.  Hyökyaaltoakin seuraa tasaisempi merenkäynti. Pahimmatkaan tunteet eivät ole tappavia eivätkä ne ole myöskään staattisia, vaan koko ajan liikkeessä olevia. Viisainta lienee pelon tullessa hyväksyä se yhtenä tunteena muiden joukossa – ja kiinnittää sitten huomio johonkin muualle.

Toinen näkökulma peloista vapautumiseen on se, että kannattaa mennä niitä kohti, kohdata ne.  No, tämä on tietysti helpommin sanottu kuin tehty. Ymmärrän niin, että Jumalakaan ei välttämättä poista pelkojani, kun pyydän häntä tekemään niin. Sen sijaan hän rohkaisee minua käymään niitä päin – ja kun sitten teen niin, niin silloin Jumala on täysillä tukenani. Tämä on vähän niin kuin Luvatun maan valloitusta: Jokaisen paikan, johon te jalkanne astutte, minä annan teille (Joos. 1:3). 

Pelot ovat ikään kuin kulisseja, jotka sortuvat, kun käyn niitä päin. Tähän tapaan minä pääsin eroon esiintymispelosta, joka oli voimakkaimmillaan lukioaikana (esitelmä luokan edessä kerran vuodessa). Kun olin valmistunut yliopistosta jäin yliopiston palvelukseen suomen kielen laitokselle.  Jouduin saman tien pitämään luentoja opiskelijoille, joista osa oli opiskelutovereitani. Alkuun pelotti ihan hirveästi, mutta ajan oloon, kun jouduin kohtaamaan pelkoni yhä uudelleen, se hellitti otettaan. Nykyään pidän yleensä esiintymisestä, ellei kyseessä ole aivan outo tilanne, silloin voi vieläkin pelottaa.

Raamatun mukaan Jumalan täydellinen rakkaus karkottaa pelon, niin kuin Joh. 4:18 sanoo.  Taitaa olla kuitenkin niin, että täydellisen rakkauden kokeminen on aika harvalla meistä jokapäiväistä leipää. Tiedän toki, että Jumala rakastaa minua ja että hänen rakkautensa on täydellistä. Mutta onko tämä myös sydämeni asenne, niin että voin levätä turvallisesti tuon rakkauden varassa. Uskon niin, että kyseessä on yleensä prosessi, jossa Jumala käyttää  hyväkseni kaikkia elämäni vaiheita ja vaikeuksia – ja varsinkin niitä – jotta Hänestä ajan oloon tulisi minulle läheinen ja rakas. Ja tämän prosessin edetessä pelolle jää yhä vähemmän ja vähemmän sijaa. Uskallan sanoa, että jotain tästä on elämässäni tapahtunutkin.

Hyvä lääke pelkoja vastaan on tietysti Jumalan Sana. Tästä asiasta olen puhunut monta kertaa aiemmissa postauksissani - ja olen edelleen vahvasti samaa mieltä.

 

Onnellinen ylläri

 

Sain tänään ja eilen sädehoitoa niihin kohtiin, joista viime postauksessa kerroin. Ennen näitä hoitoja kävin lääkärin pakeilla, ja samalla reissulla minulle tehtiin suunnittelukuvaus ja valmistettiin kasvomaski. Maski tehtiin kuumentamalla ensin eräänlaista verkkoa, joka sen jälkeen painettiin tiukasti kasvojen ja olkapäiden päälle. Jäähtyessään maski kovettui. Tällä kovettuneella maskilla pää ja olkapäät niitattiin sitten sädehoidon ajaksi makuualustaan kiinni niin, ettei päätä voinut lainkaan liikuttaa. Muutoinkin täytyi tietysti olla liikkumatta. Hoito kesti kaikkiaan parikymmentä minuuttia, mutta sädetystä annettiin kumpaankin kohtaan vain kolmen minuutin ajan molempina päivinä. Hoidot onnistuivat hyvin. Hiukan pelotti, että minua rupeaisi yskittämään kesken kaiken, mutta onneksi niin ei käynyt.

Lääkärin vastaanotolla minulta kysyttiin, olinko saanut joskus aiemmin sädehoitoa. Vastasin, että kyllä olen, kauan sitten lapsuudessani. Lääkäri kiinnostui asiasta ja kyseli, millainen tapaus se oli. Kerrottuani asian hän totesi, ettei ole kuullut aiemmin mitään vastaavaa.

Polyyppien suhteen tapahtui onnellinen käänne. Olimme rukoilleet vaimoni kanssa, ettei niitä tarvitsisi leikata. Menin pari viikkoa sitten korvalääkärin vastaanotolle kontrollikäynnille, jonka aikana oli tarkoitus päättää leikkauksesta. Lääkäri tutki nenäontelot ja totesi sitten, että polyypit ovat pienentyneet siinä määrin, ettei niitä kannata leikata. Jos ennen leikkausta annettaisiin puudutusainetta, polyypit saattaisivat kutistua niin, ettei oikeastaan olisi mitään leikattavaa. Kiitos Jumalalle, joka vastaa rukouksiin!

Sädehoitoa

 

Kävin reilu viikko sitten lääkärin vastaanotolla, missä kuulin 20. heinäkuuta tehdyn TT-kuvauksen tuloksista. Pääviesti oli se, että viitteitä taudin laajemmasta leviämisestä ei ole. Vasemman korvan juuresta oli kuitenkin löytynyt yksi imusolmuke, joka oli läpimitaltaan 9 mm:n kokoinen. Tältä kohdaltahan minulta leikattiin viime keväänä patti. Toinen löydös oli oikealla rintakehällä, ilmeisesti samassa paikassa kuin viime maaliskuussa tehdyissä tutkimuksissa todettu löydös. Toukokuussa annetut vasta-ainehoidot eivät olleet siis näitä suurentuneita imusolmukkeita ainakaan kokonaan hävittäneet. Lääkärin mielestä nämä viittaavat mitä todennäköisemmin follikulaariseen lymfoomaan eli lievempään tautimuotoon. Tämä tieto oli tietysti mieltä huojentava. Seuraavaksi noihin kahteen kohtaan annetaan kaksi kertaa sädehoitoa. Muuta hoitoa ei tarvita, vaan tilannetta jäädään seuraamaan.

Minulle on annettu sädehoitoa kerran aikaisemminkin. Olin silloin ehkä kahden tai kolmen vuoden ikäinen. Itse en asiaa muista, mutta minulle on siitä kerrottu ja minulla on siitä merkit kehossani. Olin kurottanut hellalta astiaa, jossa oli kiehuvaa vettä. Vesi poltti käsivarttani niin, että se ajettui muodottomaksi. Palovamma oli tuottanut minulle tuskaa. Vanhempani eivät keksineet muuta keinoa kuin viedä minut Helsinkiin sädehoitoon. Sillähän vamma oli saatu hoidettua, mutta ihooni jäi ikuiset arvet.

Olen miettinyt sitä, miksi Jumala antaa minun roikkua löysässä hirressä: epävarmuus jatkuu ja yhä uusia hoitoja siunaantuu. En tiedä vastausta, mutta uskon kuitenkin, että Hän on hyvä, ja olen kiitollinen hänen huolenpidostaan. Onhan siitäkin syytä olla kiitollinen, että hoitoja on tarjolla.

Polku sairaalaan ei pääse nurmettumaan...

 

Syöpätutkimusten yhteydessä kävi maaliskuussa ilmi, että minulla on polyyppi vasemmassa nenäontelossa. Kevään mittaan olin pyytänyt pariinkin kertaan pääsyä korvalääkärin vastaanotolle, jotta hän poistaisi polyypin. Sain lopulta ajan ja pari viikkoa sitten menin korvapolille operaatiota varten. Lääkäri suihkutti nenään kamalan makuista puudutusainetta ja työnsi sitten puikon päässä olevan kameran nenään. Hän yllättyi havaitessaan, että polyyppeja olikin monta. Näin ne itsekin tietokoneen näytöltä. Lääkäri totesi, että koska polyyppeja on useita, ne pitää poistaa leikkaussalissa. Hän kirjoitti minulle reseptin nenäsumutteesta, joka hyvässä lykyssä pienentää polyyppeja. Nyt odottelen aikaa ensinnäkin kontrollikäynnille ja sitten leikkaukseen, joka tarvitaan, ellei sitä ennen ihmettä tapahdu.

Kahden viikon päästä eli 20. heinäkuuta menen jälleen TT-kuvaukseen (moneskohan kerta tämä lienee). Ja tästä viikon päästä syöpälääkärin vastaanotolle. Sairaanhoitaja, joka antoi toukokuussa minulle vasta-ainehoitoja oli sitä mieltä, että minulle saatetaan vastedes antaa parin kolmen kuukauden välein biologista lääkettä ylläpitohoitona. Saapa nähdä, lääkärihän sen päättää. Pientä jännitystä alkaa jälleen väreillä ilmassa...

Vointini on viime aikoina ollut oikein hyvä. Kävelylenkkien ohella olen harrastanut jonkin verran juoksuakin. Helteiden aikaan olen tehnyt pari kertaa päivässä melko pitkiä uintireissuja vesijuoksuvyön kanssa.

PS Kerroin edellisessä postauksessani dramaattisesta auton pyörän irtoamisesta. Monen vaiheen jälkeen automme on jälleen kunnossa. Ikävä kyllä vakuutus korvasi vahingosta vain murto-osan, joten maksettavaa tuli aika paljon.

Kokemuksia karttuu...

 

Kävin tänään toisen kerran sairaalassa ottamassa pistoksen biologista lääkettä. Toimitus sujui juohevasti, kuten edelliselläkin kerralla. Ensimmäisen pistoksen jälkeen koin vähän aikaa jonkinvertaista väsymystä ja vilunväristyksiä. Tällä kertaa olo on tuntunut jokseenkin normaalilta. Kuntoni ja yleinen vointini on ollut viime aikoina hyvä.

Pari viikkoa sitten poistatin terveyskeskuksessa ompelet leikkauskohdasta korvan alta. Leikkauksen jälkeen kaksikin hoitajaa oli sanonut minulle, että ompelet sulavat itsekseen pois ja että ne, jotka jäävät törröttämään ihon pinnalle, voi nyppiä itse pois. No, minä yritin nykiä niitä irti. Ne tuntuivat kuitenkin olevan kovia ja jäykkiä kuin rautalanka, eivätkä ne inahtaneetkaan paikoiltaan. Houkuttelin vaimoa apuun, mutta hän ei suostunut puuhaan – onneksi, sillä ompelet poistanut sairaanhoitaja sanoi, ettei niitä itse saisikaan poistaa. Ihon pinnalla olevat ompelet olivat näet eri tekoa kuin ihon sisäiset.

 PS Viime viikolla vaimoni sanoi kauppareissunsa jälkeen, että autosta kuului outoa naputusta. Lähdin seuraavana päivänä viemään autoa huoltoon. Kävi kuitenkin niin, että ehdin vain puolimatkaan, kun tuo naputtava ääni äkkiä voimistui ja saman tien ajajan puoleinen etupyörä lähti omille teilleen vierien hyvän matkaa tiellä eteenpäin ja kurvaten sitten metsään. Autoon oli vaihdettu kesärenkaat vain viikkoa aiemmin. 

Jarrulevy kynti asvalttia, mutta sain auton ohjattua tien poskeen. Noudin karanneen renkaan metsästä ja tilasin hinauspalvelun paikalle. Hinausauton kuljettaja kiinnitti renkaan paikalleen hyödyntämällä muista renkaista irrottamiaan pultteja. Irronneen renkaan pultit olivat sinkoutuneet ties minne. Ja näin pääsin jatkamaan matkaani yhtä kokemusta rikkaampana.

 

Lääkäri soitti tänään, kuten minulle oli luvattukin.  Hän kertoi, että lääkäreiden pitämässä yhteisessä palaverissa oli päädytty siihen, että minulle annetaan kuuri vasta-ainehoitoja. Näin follikulaarinen lymfooma pyritään saamaan heti alkuunsa kuriin. Tämä oli minulle mieluinen päätös.

Edellisellä sairaalakäynnillä tapaamani lääkäri ehdotti, että tässä vaiheessa ei tehtäisi mitään, vaan taudin kehittyminen jätettäisiin seurantaan. Onneksi tulin silloin sanoneeksi, että aiemmalla käynnillä ylilääkäri oli kyllä maininnut hoitomuodon olevan nimenomaan vasta-ainehoidot, mikäli tautimuodoksi paljastuu follikulaarinen lymfooma.

Niinpä menen ensimmäisen kerran saamaan vasta-ainetta eli rituksimabia, joka on biologista lääkettä, tiistaina 3. toukokuuta. Hoitokertoja on yhteensä neljä, viikon välein. Sain tämän saman hoitokuurin kaksi vuotta sitten. Silloin hoitojen aikana ei ilmennyt mitään sivuoireita. Vasta-aine pistetään vatsaan. Koko toimenpide kestää vain kymmenisen minuuttia, jonka jälkeen saa lähteä kotiin.

Enpä olisi arvannut, että tästä sairaskertomuksesta tulee näin pitkä. Tämä teksti on 51:s postaus. Ilahduttavaa on, että lukijoitakin useita; tällä hetkellä blogilla on n. 18 000 lukukertaa. Toivotan sinulle, hyvä lukijani, siunattua pääsiäisen aikaa! Kristus on ylösnoussut!

Tuttu vieras tuli käymään

 

Kävin eilen syöpälääkärin vastaanotolla kuulemassa tulokset patologin tutkimasta näytteestä. Näytteestä oli löytynyt follikulaarista lymfoomaa eli samaa tautimuotoa, jolla koko ruljanssi pari vuotta sitten alkoi. Tieto oli ilahduttava, sillä onhan kyse hitaasti leviävästä tautimuodosta. Jos näytteestä olisi löytynyt aggressiivista diffuusia suurisoluista lymfoomaa, jotka oli saatu aiemmin nujerrettua sytostaateilla, nyt olisi aloitettu uudet sytostaattihoidot.

Lääkärin mielestä tauti ei nyt välttämättä vaatisi mitään hoitotoimia, vaan se voitaisiin jättää seurantaan. Kerroin hänelle, että edellisellä käynnilläni ylilääkäri oli sanonut, että jos näytteestä löytyy follikulaarista tautimuotoa, sitä hoidetaan vasta-ainehoidoilla ja sädettämällä niitä kahta pientä esiintymää, jotka minulla on korvan alla ja rintakehän päällä. Tähän lääkäri totesi, että voidaan tehdä niin, että hän neuvottelee asiasta vielä kollegoiden kanssa. Hän lupasi soittaa tämän viikon torstaina, kumpaan ratkaisuun on päädytty. Vasta-ainehoitoja en pelkää lainkaan, sillä kun niitä viimeksi pari vuotta sitten annettiin, niistä ei tullut minulle minkäänlaisia sivuoireita.

On huomattavasti kevyempi mieli odottaa tulevaa kesää tietoisena siitä, että raskaita hoitoja ei ainakaan tässä vaiheessa tarvita. Kiitos Jumalalle ja uskollisille esirukoilijoille!