Voimasanoja

 

Tuntui tosi hyvältä olla mukana avioparikurssilla kahden vuoden tauon jälkeen. Kurssi täytti tehtävänsä niin omasta mielestäni kuin palautteidenkin valossa erittäin hyvin. Ilmapiiri oli lämmin ja hoitava, ja monet kertoivat aviosuhteensa uudistumisesta. Poikkeuksellisesta kuumuudesta huolimatta jaksettiin keskittyä asiaan luennoilla ja ryhmäkeskusteluissa. Lämpö pysytteli yölläkin huoneissa noin 30 asteessa, ja Saimaan vesi oli niin lämmintä, ettei uidessa paljon virkistynyt.

Kurssin jälkeen olin monta päivää juhlatuulella, mutta sitten tuli selvä notkahdus, jolloin jouduin jälleen toden teolla hyödyntämään voimasanoja. Enkä nyt tarkoita kiroilua, niin kuin tuolla ilmaisulla yleisesti tarkoitetaan, vaan tiettyjen sanankohtien aktiivista muistelua. Olen huomannut, että tämä on ehdottomasti paras tapa torjua pelottavien tulevaisuudennäkymien tunkeutumista mieleen. Mainitsen tässä muutaman voimasanan, jotka minua ovat auttaneet:

Jumala on itse sanonut: - Minä en sinua jätä, en koskaan sinua hylkää. (Hepr. 13:5)

Herra, minun sydämeni elää sinulle, anna rauha hengelleni, vahvista minua, tee minut terveeksi (Jes. 38:16)!

Kun vanhurskaat huutavat apua, Herra kuulee ja pelastaa heidät kaikesta hädästä (Ps. 34:18).

Sinä pelastit minut kuolemasta, et antanut jalkani astua harhaan. Minä saan vaeltaa Jumalan edessä, siellä missä on elämä ja valo (Ps. 56:14).

Minä en kuole, vaan elän ja kerron Herran teoista (Ps. 118:17)

Marjojen poimiminen on ollut minulle lapsesta saakka mieluisaa puuhaa. Koen sen olevan minulle myös terapiaa. Viime päivinä olen etsinyt ahkerasti mustikoita, joita näyttää tänä kesänä löytyvän vain harvoista paikoista. Kolme reissua meni miltei pelkäksi kuntoiluksi: marjoja löytyi vain muutamia litroja, vaikka rymysin soilla ja rämeillä tuntitolkulla ja kilometrikaupalla.

Sitten vaimo ehdotti, että menisimme erään aukion laitaan, josta viime kesänä saimme hyvän saaliin. Väitin vastaan ja sanoin sen olevan aivan liian kuivaa maastoa. Menimme kuitenkin sinne ja kappas: siellähän oli mustikkaa ihan mustanaan. Poimimme muutamassa tunnissa kolmekymmentä litraa. Mitä tästä opimme; vaimoa kannattaa kuunnella herkällä korvalla!

Kontrollikäynti

 

Syöpähoitojen päättymisestä on nyt aikaa puolisen vuotta. Eilen minulla oli ensimmäinen kontrollikäynti sairaalassa. Keuhkot kuvattiin nyt jo kolmannen kerran, tällä kertaa röntgenlaitteella. Sen jälkeen odottelin toista tuntia lääkärin pakeille pääsyä. Se aika tuntui jännityksen takia pitkältä. Nuori naislääkäri, jota en ole aiemmin tavannut, kutsui minut huoneeseensa.

Lääkäri kertoi, että keuhkoissa oleva löydös oli entisestään pienentynyt ja näytti olevan jonkinlaista arpikudosta. Verikokeiden tulosten hän sanoi olevan kauttaaltaan oikein hyvät. Sitten lääkäri vielä kuunteli keuhkojen ja sydämen toimintaa ja tunnusteli vielä lopuksi eri puolelta kehoa niitä paikkoja, missä imusolmukkeita on. Kaikki vaikutti olevan kunnossa.

Lopuksi lääkäri kyseli, kuinka olen voinut. Kerroin harrastaneeni ahkerasti liikuntaa, viime aikoina lähinnä uintia ja erityisesti vesijuoksua. Sitten hän toivotti hyvää kesää ja kertoi, että seuraava kontrollikäynti on kolmen kuukauden kuluttua. Vastaanotolla tuhraantui aikaa vain parikymmentä minuuttia.

Olin alun perin toivonut, että kontrollikäynti olisi vasta ylihuomenna alkavan avioparikurssin jälkeen. Nyt olen kuitenkin kiitollinen, että se on jo ohi ja voin huojentunein mielin keskittyä kurssivastuisiin. Jumala on armollinen ja hyvä!

PS Kuvassa on nokiperhonen. Näitä on pihassamme lennellyt viime aikoina runsaasti.

Ei entiselleen...

Sain eilen kirjeen sairaalasta, jossa minut kutsuttiin kontrollikäynnille 12. heinäkuuta. Ennen sitä otetaan vielä röntgenkuva keuhkoista, toivottavasti viimeisen kerran. Kutsu oli odotettu, mutta herätti jonkin verran ikäviä tuntemuksia.

Vointini on viime aikoina ollut oikein hyvä. Olen liikkunut ahkerasti ja tehnyt aika paljon pihatöitä. Mieli on ollut enimmäkseen tyyni ja valoisakin, joskin tunnen välillä myös pelon ja huolen kouraisuja. Olen pitkästä aikaa ottanut osaa seurakuntaelämäänkin.

Kun joku sairauden keskellä elävä ihminen kertoi tunnetulle terapeutille Erik Ewaldsille toivovansa, että hän voisi toipua ja palata entiselleen, tämä ei ilahtunut. Ewaldsin mielestä sairaudella on nimitäin sanoma, jota ei kannattaisi jättää huomiotta. Ei ole hyvä, jos vain jää entiselleen. Sairaus kutsuu sairasta kasvuun, sisäisen parantumisen tielle. Hänen mielestään aivan valtaosa sairauksista on psykosomaattisia. Ja jos psyyke tervehtyy saattaa kehokin parantua.

Olen itse miettinyt, olenko ymmärtänyt mitään siitä, mitä kerrottavaa omalla sairaudellani minulle on ollut ja on. En varmaan paljoa, mutta jotain kuitenkin. Tunnen entistä syvemmin riippuvuuteni Jumalasta. Hän on elämäni lähde ja hänen luokseen olen matkalla. Ajallisen elämän lyhyys ja ikuisen elämän todellisuus korostuvat, samoin perheyhteyden ja ystävyyssuhteiden merkitys. Samalla koen tarvetta olla täysillä läsnä omassa elämässäni.

Juuri nyt olen muutaman päivän yksin, sillä vaimo lähti nuoruuden ystävänsä hautajaisiin ja samalla sukulaiskierrokselle. Minulla on näin ollen meneillään ns. survival-harjoitus (vapaa suomennos: suurel vaival -harjoitus).

Energiabuusti

 

Pari viime viikkoa olen touhunnut – etten sanoisi raatanut – pihatöissä. Valtavan kokoisesta multakasasta on jäljellä enintään neljännes. Lapio ja kottikärryt ovat olleet aseeni. Muutakin puuhaa on siunaantunut ihan riittämiin. Oura-älysormukseni on ehdotellut useana aamuna, voisitko ajatella ottavasi tänään vähän rauhallisemmin. No, olenhan minä ajatellut, mutta en ole kuitenkaan malttanut olla touhuamatta. Ja se on tuntunut hyvältä. Varmaan on kyse siitä, että pitkään patoutunut energia pyrkii purkautumaan. Viime viikonloppuna meillä onneksi oli tyttären perhe käymässä, joten tämä vierailu tarjosi oivallisen hengähdys- ja latautumistauon.

Tällä hetkellä sairastamisajasta ei ole juuri muuta fyysistä muistutusta kuin hoitovirheestä johtunut vamma ja oikean korvan ajoittainen kiusallinen kutina. Tämän korvan juuresta leikattiin vuosi sitten sylkirauhanen pois. Tukkakin on kasvanut miltei entiselleen. Henkisellä puolella sitä vastoin riittää vielä töitä terveen identiteetin sisäistämisessä ja elämänrohkeuden vahvistumisessa. Viime aikoina olen tosin ollut varsin valoisalla mielellä.

Pienenä elämänmerkkinä pidän sitä, että aiomme olla parin kuukauden päästä mukana avioparikurssilla. Olemme vaimon kanssa olleet näillä kursseilla vetovastuussa noin 25 vuoden ajan. Viime vuonna kurssien järjestämiseen tuli koronan takia tauko, ja sairastuttuani syöpään ajattelin jo kurssien olevan meidän osalta historiaa. Mutta nyt aiomme siis olla jälleen remmissä, jos korona, viranomaiset ja Jumala suo.

Heinäkuussa minun on mentävä sairaalaan kontrollikäynnille. Tarkkaa aikaa en ole vielä saanut.

Kivi vyörähti

 

Lääkäri soitti tänään ja kysyi ensi sanoikseen, olisiko minulla hetki aikaa. Surkuhupaisa kysymys; olinhan odottanut – ja pelännyt - tätä puhelua jo kuukauden ajan. Sitten hän jatkoi kertomalla, että uutiset ovat hyviä. Viime kuvauksen tulokset olivat vahvistaneet sen, mitä alkuaankin arveltiin: keuhkoissa olevassa löydöksessä ei ole kyse syövästä, vaan se on tulehdusperäinen. Sitä paitsi tulehtunut alue oli nyt selvästi pienentynyt ja muuttunut hajanaiseksi. Kysyin, mistä tulehdus mahtoi johtua. Itse olin arvellut, voisiko syynä olla se, että olin härkäpäisesti käynyt lenkillä joka päivä hoitojen aikana, silloinkin kun pelkkä kävelykin ahdisti henkeä. Lääkäri totesi, että ilmeisesti oli kyse vain siitä, että sytostaattihoidot olivat altistaneet keuhkot tulehdukselle.

Keuhkojen kuvaus viime perjantaina ei sujunut käsikirjan mukaan. Pääsin ilman odottelua kuvaushuoneeseen, ja hoitaja totesi iloisesti, että tämä homma kestää vain muutaman minuutin. Kun hän työnsi kanyylia suoneen, hän kuului sanovan: ”Nyt tökkäsi.” Minä kysyin, mikä tökkäsi. Hän sanoi, että kanyyli ei uppoa tarpeeksi syvälle. Jos kanyyli ei ole kunnolla kiinni, se saattaa varjoainetta syötettäessä irrota. No, sitten hän yritti tunkeutua toiseen suoneen, mutta kävi aivan samoin.

Silloin hoitajalta loppui usko, ja hän kävi noutamassa toisen hoitajan paikalle. Tämä arveli, että lienee viisainta yrittää ujuttaa kanyylia toiseen eli vasempaan käsivarteen. Minä sanoin, että se ei ehkä ole hyvä idea, koska siinä on vieläkin hoitovirheen aiheuttama muutaman sentin mittainen punertava kovettuma. Hän kuitenkin pysyi aikeessaan, ja pisti kanyylin mahdollisimman etäälle tuosta kovettumasta. Tämäkään hoitaja ei kuitenkaan onnistunut työntämään kanyylia riittävän syvälle.

Niinpä sitten lähdettiin etsimään paikalle kolmatta hoitajaa. Tässä vaiheessa totesin, että kanyyli on kyllä aiemmilla kerroilla saatu ensimmäisellä kerralla kohdilleen. Muutoin en asiaa kommentoinut, sillä aistin hoitajien puheessa jo pientä hermostumista. Neljäs kerta kuitenkin toden sanoi: kolmas hoitaja sai kuin saikin kanyylin paikoilleen oikeaan käsivarteen. Muutamassa minuutissa koko operaatio ei todellakaan mennyt läpi, vaikka itse kuvaus kesti vain hetken.

Lääkärin kertomat uutiset vyöräyttivät melkoisen kiven sydämen päältä. Kivi oli isompi kuin yksikään kuvassa näkyvistä kivistä, jotka olen raivannut tulevan kasvimaan pohjalta. Tiedän että monet tätä blogia lukevista ovat uskollisesti rukoilleet puolestani. Tämä on suunnattoman arvokasta ja olen teille hyvin kiitollinen! Ja ennen kaikkea kiitän Jumalaa hänen armostaan ja uskollisuudestaan: ”Herran sana on tosi ja varma. Hän on uskollinen ja osoittaa sen teoissaan (Ps. 33:4).”

Pysyttelen pinnalla

 

Seuraava tutkimukseni, tietokonetomografia, on edessä ensi viikon perjantaina eli 30. huhtikuuta. Tätä seuraavan viikon tiistaina lääkäri soittaa ja kertoo tutkimuksen tulokset. Voisin jälleen kertoa, kuinka painostavaa on odottaa tutkimustuloksia, mutta taidan jättää väliin. Olen tästä aiheesta kirjoittanut aiemmissa postauksissani ihan riittämiin. Sen sijaan voin kertoa joistakin asioista, jotka ovat auttaneet minua pysymään pinnalla.

Korona vuoksi olemme tietysti kaiken aikaa melko lailla jumissa kotonamme, mutta jotain sentään tapahtuu. Kävihän meillä pitkästä aikaa vieraskin, nimittäin nuohooja. Olen viime aikoina lukenut aika paljon. Siitä saakka kun opin lukemaan, lukemisharrastus on ollut minulle hyvin tärkeä. Viime aikoina olemme vaimoni kanssa saaneet käännettäväksemme useita englannin- ja vironkielisiä tekstejä. Se on tuonut piristävää vaihtelua.

Nyt kun lumet ovat pihapiiristämme jo osittain sulaneet, olemme päässeet käsiksi myös pihatöihin. Eilen ja tänään olen leikannut pensasaitaa niin, että työ alkaa tuntua jo jäntereissäkin. Autokatoksen vieressä odottaa muhkea multakasa käsittelijäänsä. Se on tarkoitus siirtää uuden, tosin vasta puolittain raivatun, maaperän katteeksi. Siitä tulee meidän toinen kasvimaamme.

Vaimoni sai viime viikolla koronarokotteen, sen surullisen kuuluisan AstraZenecan. Minä sain Pfizer-BionTechin viikkoa aiemmin. Vaimolleni rokotus toi jonkinvertaisia oireita, kipuja pistokohdassa ja väsymystä, minulle ei oikeastaan mitään. Eipä tässä silti hillumaan päästä; voimassa ovat samat rajoitukset kuin ennenkin.

Ruoansulatusongelmat, joista kerroin edellisessä postauksessa näyttäisivät lopulta hellittävän. Pitkään ne kestivätkin, ja niiden myötä laihduin liki viisi kiloa.

Mukavalta tuntuu nähdä jälleen perhosiakin. Tänään näin sitruunaperhosen ja suruvaipan. Valokuvaaja minussa miltei heräsi eloon.

Pettymys

Kävin tämän viikon tiistaina keuhkojen röntgenkuvauksessa. Seuraavana päivänä lääkäri soitti ja kertoi, että löydös, joka oli näkyvissä jo aiemmissa kuvauksissa, on pysynyt ennallaan. Tämä tieto oli minulle kova pettymys, sillä aiemmin lääkäri oli arvellut, että kyseessä on jonkinlainen tulehdus, joka voi hävitä itsestään. Lääkäri oli kuitenkin edelleen sitä mieltä, ettei tällä löydöksellä todennäköisesti ole yhteyttä lymfoomaan, josta olin jo saanut puhtaat paperit. Mieltä kaihertamaan kuitenkin jäi, mistä löydöksessä oikeastaan on kysymys. Joka tapauksessa minun on mentävä jälleen noin kuukauden päästä tarkempiin tutkimuksiin.

Näihin tunnelmiin sopii hyvin sekin seikka, että olen kärsinyt ripulista jo yli viikon ajan. Olen laihtunut kolmisen kiloa, mikä sinänsä ei ole huono asia. En ole viitsinyt mennä lääkäriin, koska vaiva on varsin maltillinen: asiointia vain kerran tai kaksi päivässä. Tietysti olen kiinnittänyt erityistä huomiota ruokavalioon ja syönyt kevyesti. Oma diagnoosini on, että vaiva johtuu joko pitkäaikaisesta stressistä tai sytostaattien ruoansulatuselimistöön aiheuttamista tuhoista.

Jotain myönteistäkin sentään: sain eilen ensimmäisen annoksen Pfizer-BionTechin rokotetta. Seuraava annos luvattiin heinäkuun alkuun. Pistoksesta minulla ei ollut minkäänlaista tuntemusta, ja jälkikäteen en ole huomannut mitään oireita.

Muutoin vointini on ollut hyvä, ja olen edelleen hoitanut kuntoani kävelylenkein ja voimisteluin. Mielialaani olen sanut nostetta Jumalan Sanasta, luottoystäviltä ja hyvästä kirjallisuudesta.