Pettymys

Kävin tämän viikon tiistaina keuhkojen röntgenkuvauksessa. Seuraavana päivänä lääkäri soitti ja kertoi, että löydös, joka oli näkyvissä jo aiemmissa kuvauksissa, on pysynyt ennallaan. Tämä tieto oli minulle kova pettymys, sillä aiemmin lääkäri oli arvellut, että kyseessä on jonkinlainen tulehdus, joka voi hävitä itsestään. Lääkäri oli kuitenkin edelleen sitä mieltä, ettei tällä löydöksellä todennäköisesti ole yhteyttä lymfoomaan, josta olin jo saanut puhtaat paperit. Mieltä kaihertamaan kuitenkin jäi, mistä löydöksessä oikeastaan on kysymys. Joka tapauksessa minun on mentävä jälleen noin kuukauden päästä tarkempiin tutkimuksiin.

Näihin tunnelmiin sopii hyvin sekin seikka, että olen kärsinyt ripulista jo yli viikon ajan. Olen laihtunut kolmisen kiloa, mikä sinänsä ei ole huono asia. En ole viitsinyt mennä lääkäriin, koska vaiva on varsin maltillinen: asiointia vain kerran tai kaksi päivässä. Tietysti olen kiinnittänyt erityistä huomiota ruokavalioon ja syönyt kevyesti. Oma diagnoosini on, että vaiva johtuu joko pitkäaikaisesta stressistä tai sytostaattien ruoansulatuselimistöön aiheuttamista tuhoista.

Jotain myönteistäkin sentään: sain eilen ensimmäisen annoksen Pfizer-BionTechin rokotetta. Seuraava annos luvattiin heinäkuun alkuun. Pistoksesta minulla ei ollut minkäänlaista tuntemusta, ja jälkikäteen en ole huomannut mitään oireita.

Muutoin vointini on ollut hyvä, ja olen edelleen hoitanut kuntoani kävelylenkein ja voimisteluin. Mielialaani olen sanut nostetta Jumalan Sanasta, luottoystäviltä ja hyvästä kirjallisuudesta.

Pieniä elämän merkkejä

Olen havaitsevinani kuntoutumisessa jonkinvertaista edistystä. Hiihtolenkit jäivät seitsemään kertaan, joten ilmojen lämmittyä olen jälleen siirtynyt reippaaseen kävelyyn. Hyvin jaksan. Töitäkin olen viime aikoina saanut tehdä käännöstoimistossamme melko mukavasti. Teemme niitä yhdessä vaimon kanssa. Välillä nämä työt ovat olleet koronan takia vähissä.

Harrastuksissakin on hieman elpymistä. Olen pitkästä aikaa ruvennut ajamaan taas rallia hommattuani uudet laitteet, Playstation 4 pron ja Logitechin ratin ja polkimet. Näyttönä toimii TV ja pelinä viime aikoina Gran Turismo Sport, joka on hyvin realistinen simulaatioajopeli. Olen kohta käynyt läpi peliin kuuluvan rallikoulun, jossa on viitisenkymmentä, toinen toistaan vaikeampaa osiota. Sanajahti-nimistä sanapeliä pelaan jonkin aikaa päivittäin, nykyään usein yhdessä vaimon kanssa. Nautin näistä yhteisistä hetkistä. Kyseessä on verkkopeli, jossa pelaajia voi olla yhtä aikaa toista tuhattakin. Lukemisesta olen aina nauttinut, niin nytkin. Luen kaunokirjallisuutta, dekkareita ja hengellistä kirjallisuutta. Lenkeilläni kuuntelen miltei aina Jukka Norvannon Raamattu kannesta kanteen -lähetystä, jossa hän käy Raamattua läpi jae jakeelta.

Silloin kun keskityn töihin tai harrastuksiin, ei joutavia pääse helposti mieleen. Silti on hetkiä ja päiviä, jolloin mieli mataa ja pelot myrkyttävät mieltä. Alttius peloille syntyi jo lapsuudessa isäni äkillisen kuoleman myötä. Kun pelko nousee, opettelen puhdistamaan mieleni Jumalan Sanalla.

Puhuin äskettäin puhelimessa hyvän ystäväni ja uskollisen esirukoilijan kanssa. Hänelläkin oli ollut viime aikoina tilanne, joka oli aiheuttanut voimakasta pelkoa ja ahdistusta. Kun hän sitten purki tuntojaan Jumalalle, hän sai rohkaisuksi psalmin 34 jakeen 5: ”Minä käännyin Herran puoleen ja hän vastasi minulle. Hän vapautti minut kaikesta pelosta.” Tämä Sana toi tälle ystävälleni siinä hetkessä täyden vapauden. Ystäväni koki, että tuo jae, niin kuin koko psalmikin, on myös minulle täsmälääkettä. Niinpä olen alkanut rukoilla tuon psalmin sanoin, muuttaen kuitenkin imperfektimuodot preesensiksi. Rukoilen siis tähän tapaan: Minä käännyn Herran puoleen ja hän vastaa minulle. Hän vapauttaa minut kaikesta pelosta. Tai esimerkiksi jae 20 vähän persoonallisemmaksi muutettuna: Monet vaivat kohtaavat minua, mutta kaikista niistä Herra minut vapauttaa. Daavidin Jumala on myös minun Jumalani, eikä hän ole menettänyt voimaansa ja kykyänsä auttaa.

Ilokseni voin todeta, että vaimoni on ollut jo hyvän aikaa valoisalla ja vapautuneella mielellä. Ei ole päivää, jolloin en kuulisi hänen laulavan. Tämä tuo ilman muuta minunkin elämään valoisampaa pohjasävyä.

Valoa kohti

 

Nyt kun viimeisestä hoidosta on aikaa liki kaksi kuukautta, on fyysisellä puolella havaittavissa jonkin verran edistystä. Tukka ja parta kasvavat. Unen laatu on parantunut ja sen myötä ovat päiväunet jääneet pois ohjelmasta. Kävelylenkit sujuvat ihan kevyesti, kuten myös voimisteluohjelmat, ja hiihtämäänkin olen päässyt jo muutamia kertoja. On kuitenkin sanottava, että juuri hiihtäessäni huomaan, ettei kunto toki ole vielä lähelläkään sitä tasoa, millä se oli vuosi sitten.

Psyykkisesti asiat eivät ole niin hyvällä tolalla. Keskimäärin olo on ollut huojentunut ja rauhallinen, mutta aina välillä mieleen luikertelee huolta ja pelkoakin. Kun sain kutsun röntgenkuvaukseen, josta edellisessä postauksessani mainitsin, mielialani notkahti joksikin aikaa ihan kunnolla. Tuli tunne, etteivät nämä tutkimukset lopu koskaan. Röntgenkuvauksen aika on muuten 6. huhtikuuta.

Blogini nimenä on Syövän varjosta valoon. Ajattelen niin, että tulen kyllä elämään loppuelämäni syövän varjossa, mutta kurottaudun kohti sitä valoa, joka säteilee Kristuksen kasvoilta. Sieltä saan lohdun, toivon ja uskalluksen elää siinä hetkessä, joka on käsillä. Suuresti kunnioittamani, edesmennyt sielunhoitoterapeutti Erik Ewalds puhui äskettäin Radio Deissä tähän tapaan: todellinen terveys on sitä, että suostun elämään siinä tilanteessa, missä olen, vaikka olisin sairas tai jopa kuolemassa; hyväksyn toisin sanoen vallitsevat olot ja itseni niiden keskellä. Kirjassa Kasvun tie hän sanoo: ”Iankaikkinen elämä merkitsee sitä, että ihminen elää sitä iankaikkisuuden osaa, joka on kullakin hetkellä mahdollinen. Ja se on nykyhetki. Ihminen, joka ei elä nykyhetkeä, ei ole terve.”

PS Mainittakoon vielä sellainen seikka, että tällä blogilla on tähän mennessä ollut jo reippaat 10 000 katselukertaa. En siis kirjoittele vain itseäni varten. Tuntuu mukavalta, että sinäkin, joka tätä nyt luet, olet mukana.

Päättötodistus

Tänä aamuna kävimme vaimon kanssa lääkärin vastaanotolla kuulemassa viikon takaisten tutkimusten tulokset. Lääkäri totesi ensi sanoikseen: ”Hyvältä näyttää.” Hän kertoi sitten, että tutkimuksissa ei enää löydetty mitään lymfooman aktiivisuuteen viittaavaa.

Ainoa asia, joka noissa tutkimuksissa oli tullut ilmi, oli se, että vasemman keuhkon yläosassa oli todennäköisesti infektioon viittaava muutos. Tästä lääkäri totesi, ettei sillä ole tekemistä syöpäsairauden kanssa ja että se saattaa kadota sieltä omia aikojaankin. Veriarvoni olivat kauttaaltaan hyvät, myös tulehdusarvo. Minun on kuitenkin käytävä tuon infektioon viittaavan muutoksen takia kuukauden päästä röntgenkuvauksessa.

Näillä näkymin ensimmäinen kontrollikäynti olisi neljän kuukauden päässä. Silloin ei ole tiedossa mitään kuvantamisia, vaan ainoastaan muita asiaan kuuluvia verikokeita ja tutkimuksia.

Pientä draamaa syntyi siitä, että olin saanut sairaalalta tekstiviestitse kutsun, joka viittasi virheelliseen osoitteeseen. Kutsussa sanottiin, että oli mentävä Sädesairaalan poliklinikalle. Kun saavuimme ovelle, huomasimme, että se oli lukossa. Kurkittuamme sisälle näimme, että siellä oli kaikki hujan hajan. Soitin uuteen keskussairaalaan ja sain sieltä tietää, että sädesairaalakin oli muuttanut uuden sairaalan tiloihin ja että meidän oli tultava sinne. Hoppuhan siinä tuli, mutta myöhästymisestämme huolimatta pääsimme heti lääkärin pakeille. Kuulimme, ettei ollut ensimmäinen kerta, kun potilaalle oli annettu väärä osoite.

Olo on nyt huojentunut mutta samalla jotenkin tyhjä. Tietoa on saanut jännittää niin pitkään, ettei se oikein tahdo vielä mennä jakeluun. Lämpimät kiitokset kaikille teille, jotka olette jaksaneet muistaa minua rukouksissani ja ennen kaikkea Jumalalle, kaiken hyvän lähteelle! Olen kiitollinen, jos jaksatte vastakin muistaa. Kirjoittelen kyllä vastakin kuulumisiani tähän blogiin

Kuvauksessa

Tänään minulle tehtiin PET/TT-kuvaus. Tuntui varsin tahkealta lähteä jälleen sairaalaan, kun olin saanut olla toista kuukautta kotioloissa ja kun vointi on ollut jo pari viikkoa ihan hyvä. Taksi tuli noutamaan vartin yli seitsemän aamulla.

Odottelin sairaalassa vuoroani puolisen tuntia ennen kuin minut kutsuttiin sisään. Ensi toimena oli riisuttava päällysvaatteet, kengät ja kaikki, missä oli metallia. Sitten hoitaja halusi nähtäväkseen täyttämäni esitietolomakkeen, jossa oli monenlaisia terveyteen liittyviä kysymyksiä ja kysymys, jossa tiedusteltiin, oliko minulla ahtaan paikan kammoa. Tähän olin vastannut kieltävästi. Sitten hoitaja onnistui työntämään käsivarren taipeen suoneen kanyylin, tosin vasta toisella yrittämällä.

Tämän jälkeen minut ohjattiin toiseen huoneeseen sängylle makaamaan. Suoneen alettiin tiputtaa keittosuolaa ja jonkin ajan kuluttua sen ohella 6 mg radioaktiivista merkkiainetta. Merkkiaine kulkeutuu verenkierron mukana mahdollisiin syöpäkohteisiin. Jotta aine ehtisi kulkeutua kaikkialle kehoon, oli levättävä kaikessa rauhassa 50 minuuttia. Etukäteen tuo aika tuntui pitkältä, mutta kun hoitaja tuli sanomaan, että nyt lähdetään kuvaukseen, ihmettelin, että joko nyt. Ilmeisesti olin välillä torkahtanut.

Kuvauksessa yhdistyy kaksi menetelmää, tietokonetomografia (TT) ja PET-kuvaus. Laite on samantapainen kuin TT-kuvauksessa käytetty, joten toimitus tuntui tutulta. Se kuitenkin kesti selvästi kauemmin (noin puoli tuntia) kuin TT-kuvaus, joka kestää vain muutaman minuutin. Minusta tuntui, että lavitsa, jolla makasin, pysyi pitkään ihan paikallaan, mutta se kuulemma liikkui koko ajan hyvin hitaasti. PET-kamera näet kuvaa kehoa hyvin tarkasti ja havaitsee merkkiaineen lähettämän säteilyn paljastaen siten syövän sijainnin kehossa.

No, nyt tietysti toivon hartaasti, että syöpää ei näissä tutkimuksissa enää ole löytynyt. Varmuuden asiasta saan viikon päästä perjantaina lääkärin vastaanotolla. Joten taas odotellaan – ja jännitetään.

Kuvantamiseen, josta kerroin edellisessä postauksessani, on nyt aikaa kaksi viikkoa. Sen jälkeen on vielä odotettava noin viikko ennen kuin pääsen kuulemaan tutkimuksen tulokset. Vuoden verran olen saanut odottaa milloin mitäkin operaatiota, tutkimusta ja tutkimustuloksia. Näyttää kuitenkin siltä, että odottamiseen ei koskaan totu; seuraava etappi nostaa joka kerta huolta pintaan.

Tällä kertaa huolta ja pientä pelkoa herättää se, että tuleva tutkimus osoittaisi syöpää olevan vielä jäljellä. Siinä tapauksessa hoitoja ilmeisesti jatkettaisiin ainakin 1–2 kertaa. Hoitokertojen maksimimäärä lienee kaiken kaikkiaan kahdeksan kertaa. Toinen askarruttava asia on se, miten osaan elää sen jälkeen, jos saankin terveen paperit. Kun olen sairastellut jo melko pitkään, onko minulle päässyt kehittymään sairaan identiteetti. Usein olen rukouksissani pyytänyt Jumalalta rohkeutta elää täysillä terveenä, olipa tämä aika sitten minkä mittainen tahansa.

Olen nyt ollut reilun viikon verran melko hyvässä kunnossa. Enää ei reipaskaan kävely juuri hengästytä. Olen jälleen alkanut toteuttaa tutuksi tullutta voimisteluohjelmaani. Sydämen syke on vähitellen rauhoittunut niin, että se alkaa olla jo miltei normaali. Yöunet ovat parantuneet, ja päiväunet ovat makoisia. Ruokakin on alkanut maistua, mitä on edesauttanut se, että vaimo on alkanut maustaa ruokia entistä enemmän. Ihan suoraviivaista toipuminen ei kuitenkaan ole, sillä välillä on levottomampia öitä ja rasittavampia päiviä.

Säteilevä mies

 

Kävi aivan niin kuin ounastelinkin: viime hoitokerran jälkeiset päivät ovat olleet raskaimpia koko hoitopolkuni aikana. Oireet olivat samoja kuin aiemminkin, mutta voimakkaampia. Uutta oli ruumiinlämmön alhaisuus (jopa alle 36 astetta) ja makuaistin menetys. Kaiken lisäksi haittavaikutukset kestivät pitempään kuin kertaakaan aiemmin. Vasta nyt kaksitoista päivää hoidon jälkeen olo on alkanut pikku hiljaa helpottamaan. On vaatinut aika tavalla sinniä lähteä päivittäisille ulkoilulenkeille, kun jo pelkkä vaatteiden vaihtaminen pani huohottamaan. Tänään lenkki kuitenkin sujui jo likimain normaalivauhtisesti.

Sain kirjeen sairaalasta, jossa kerrottiin, kuinka ns. yläkehon aineenvaihdunnan PET-TT-tutkimus 25. helmikuuta tehdään. Sairaalaan on mentävä heti aamusta ja sitä ennen on juotava noin litra vettä. Kyynärtaipeen laskimoon ruiskutetaan radioaktiivista lääkeainetta, minkä jälkeen on levättävä noin 50 minuuttia. Lepoa seuraa kuvaus, joka kestää puolisen tuntia. 

Tutkimuksen jälkeen on juotava runsaasti vettä, jotta radioaktiivinen aine poistuisi elimistöstä nopeammin. Pitkäkestoista lähikontaktia pienten lasten ja raskaana olevien naisten kanssa on syytä välttää yhden vuorokauden ajan. Pitäneekö meidän siis vaimon kanssa nukkua ainakin yksi yö eri huoneissa, vaikka vaimo ei tietääkseni raskaana olekaan. Vaimolla on  tuolloin kerrankin aihetta kehua, että hänellä on säteilevä mies.

Tutkimuksesta pitäisi selvitä, kuinka hyvin hoito on purrut ja löytyykö jostakin paikasta vielä syöpäkudosta. Onhan siinä taas jännitysmomenttia ihan riittävästi.