Hyvvee ja huonoo

 

Tänään ajoin sankan lumipyryn seassa lääkärin vastaanotolle kuulemaan, mitä sanottavaa hänellä on taannoisista ultraäänikuvista. Minut otti vastaan nuori iloisen oloinen nainen. Hän totesi, että hyvältä näyttää: imusolmukkeiden koko ei ole muuttunut. Uutta tietoa oli se, että suurentuneiden imusolmukkeiden pieni koko, soikea muoto ja rasvanidus viittaavat siihen, että ne ovatkin reaktiivisia imusolmukkeita eli normaaleja, terveitä imusolmukkeita.  

Lääkärin mukaan nyt riittää, että tulen seuraavan kerran vastaanotolle neljän kuukauden päästä, jos ei mitään yllättävää ilmene. Tällöin ei tehdä lainkaan kuvauksia, vaan ainoastaan tunnustellaan eli palpoidaan kriittiset paikat.  Kuvaukset eivät hänen mukaansa ole aivan riskittömiä, ja onhan minut totta vieköön kuvattu tähän mennessä melko monta kertaa. Koin nämä tiedot rukousvastauksena; olin pyytänyt, että jospa Taivaan Isä antaisit minun kuulla tällä kertaa jotain lohdullista.

PS Edellä kuvatun vastapainoksi vaimo sai tänään koronatestistä positiivisen tuloksen – ensi kertaa elämässään. Minä en ole vielä sairastunut siihen…

Vihkisormus uusiksi

Pari kuukautta sitten löytyi TT-kuvauksessa vasemmasta kainalosta kaksi jonkin verran suurentunutta imusolmuketta. Lääkäri passitti minut niiden takia ultraäänikuvaan. Tämä tutkimus tehtiin pari päivää sitten. Nuoren näköinen naislääkäri hiulasi UÄ-laitteella kainaloa pitkään ja hartaasti ja kävi välillä tarkistamassa tietokoneelta taannoista TT-kuvaa – eikä sanonut sanaakaan. Minua rupesi jo vähän hirvittämään, mitähän sieltä oikein löytyy, kun se näin kauan kestää. Lopulta hän ilmoitti, että esiintymät ovat pysyneet samankokoisina. Huh, sehän helpotti!

Tämän kuun viimeisenä päivänä on lääkärin vastaanotto, jossa kuulen, onko aihetta jatkotutkimuksiin. Maalaisjärjellä ajatellen ei pitäisi olla, mutta varmaan taas muutaman kuukauden päästä odottaa jo kovin tutuksi tullut tietokonetomografia.

Olen pysynyt muuten hyvässä kunnossa. Treeniohjelmaani on tänä syksynä tullut uutena  ohjattu kuntosalijumppa maanantaisin, torstain lentopalloilta ja lauantain omaehtoinen kuntosaliharjoittelu. Urheilijahan ei tunnetusti tervettä päivää näe. Niinpä minullakin on ollut lentopallo-ottelujen jälkeisinä päivinä niska- ja korvakipuja. Viime kerralla vasemman käden nimetön sai osumaa niin, että sormi turposi aika pahasti. Vihkisormus ei lähtenyt millään ilveellä irti sormesta. Niinpä minun piti kutsua eräs ystäväni apuun. Hän katkaisi sormuksen voimapihdeillä, joten nyt toipuminen on päässyt etenemään. Kyllä kuntoilusta on monipuolista iloa!

Koukku

 

Eilinen lääkärissä käynti tuotti sekä rohkaisevaa tietoa että yhden koukun. Ensin lääkäri kertoi verikokeiden tulokset, jotka olivat joka suhteessa erittäin hyvät.

Minulla on ollut toissa keväästä asti kaksi pientä esiintymää kehossani, toinen rintakehän päällä toinen korvan alla. Niitä hoidettiin vasta-ainehoidolla ja sädettämällä – ja tämän jälkeen ne pienenivät jonkin verran. Nyt kuvista oli käynyt ilmi, että korvan alla oleva esiintymä on edelleen pienentynyt ja arpeutunut ja rintakehän päällinen esiintymä on pysynyt samankokoisena.

Mistään muualta ei löytynyt mitään poikkeavaa – paitsi vasemmasta kainalosta. Täältä löytyi kaksi hieman suurentunutta imusolmuketta, jotka olivat seitsemän millin kokoisia. Esiintymät ovat siis todella pieniä, ja lääkärin mukaan saattavat olla myös aivan normaalia, ei sairausperäistä kasvua. Lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, että kainalosta kannattaa ottaa kahden kuukauden päästä ultraäänikuva. Jos esiintymät olisivat silloin suurentuneet, niille annettaisiin sädehoitoa.

Tuntuu siltä, että tutkimustuloksissa toistuu sellainen kaava, että kaikki näyttää hyvältä, mutta löytyy kuitenkin jokin seikka, joka jää huolettamaan – ikään kuin koukuksi, joka nostaa pelkoja pintaan. Esimerkiksi pari vuotta sitten tutkimustulokset olivat oikein hyvät, mutta keuhkoista oli löytynyt pientä varjostumaa. Tätä tutkittiin sitten röntgenillä moneen kertaan. Viime tutkimuksissa asiasta ei enää ole puhuttu mitään, joten se huolen aihe on poissa.

Ehkä minä tarvitsen tätä koulua, jossa joudun työstämään pelkokäyttäytymistäni. Tiedän, että rakkaudessa ei ole pelkoa ja että täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Vain Jumala on täydellinen rakkaus, joten hänen pakeilleen minun on ahkerasti mentävä…

Kontrolli

Syöpäkontrolli on jälleen ovella. Tänään minulle tehdään TT-kuvaus, ja ensi viikon tiistaina menen kuulemaan lääkäriltä tulokset. Edellisestä TT-kuvauksesta on kulunut yli puoli vuotta. Melkein vuoden olen saanut elää suhteellisen huolettomasti ilman minkäänlaista hoitoa. Olen siitä hyvin kiitollinen Jumalalle. Vaikka en ole huomannut kehossani mitään poikkeavaa, kontrollikäynti jännittää silti.

Kuntoni on ollut hyvä, ja olen touhunnut viime kevään ja tämän kesän mittaan monenlaista. Varsin työläs prosessi oli aurinkopaneelien asennus katollemme. No, itse emme niitä toki asentaneet, mutta etukäteistöitä oli runsaasti.

Metsuri kaatoi ja katkoi parikymmentä isoa koivua ja mäntyä. Meidän työmme oli raahata pölkyt, lumessa tarpoen,  rinnettä ylös kasaan, osallistua pölkkyjen pilkkomiseen halkomakoneella parin kaverin kanssa ja tehdä klapeista pinot. Kova homma oli myös oksien karsiminen, katkominen ja näin syntyneiden klapien pinoaminen. Klapiyrittäjä, halkomakoneen omistaja, totesi, että nyt teillä riittää polttopuita seitsemäksi vuodeksi. Tämä urakka kesti kaikkineen reippaat kaksi kuukautta.

Kesällä uin ahkerasti ja varsin pitkiä matkoja vesijuoksuvyön kanssa. Marjakauden alettua keskityin mustikoiden poimintaan. Nyt se aika on jo ohi. Saimme kokoon 170 litraa mustikkaa, josta minä poimin aivan valtaosan. Puolukat eivät ole vielä riittävän kypsiä poimittaviksi.

Hyvät tulokset

 

Kävin tänään lääkärin vastaanotolla kuulemassa TT-tutkimuksen tulokset. Lääkäri kysyi ensiksi vointiani, jonka totesin olevan ihan hyvän. ”No, niin ovat tuloksetkin”, hän sanoi. Mitään hälyttävää tuloksista ei löytynyt. Ne pienet esiintymät vasemman korvan juuressa ja oikealla rintakehällä, jotka viime kevään tutkimuksissa havaittiin, olivat entisestään pienentyneet. Veriarvot olivat myös hyvät. Seuraavaksi otetaan ensi huhtikuussa verikokeet ja ensi elokuussa tehdään seuraava TT-kuvaus. Niinpä, jos mitään poikkeavaa ei siihen mennessä ilmene, voin varsin pitkään elää kohtalaisen normaalia elämää.

Lähtiessäni sanoin lääkärille, että olipa hyvä, että juuri sinä olit tänäänkin minua vastaanottamassa. Olen näet mielistynyt tähän lääkäriin, josta huokuu lämmintä asennetta potilaaseen. Sanoinkin hänelle: ”Sinä olet minun mielilääkärini”, johon hän vastasi (ehkä vähän liikuttuneena), että sittenhän ymmärrämme toisiamme.

Kiitän jälleen teitä, jotka olette rukoilleet puolestani, ja ennen muuta Jumalaa, joka on laupias ja armollinen!

Hyvää joulua!

 

Kiitollisena voin todeta, että olen ollut koko syksyn hyvässä voinnissa. Olen liikkunut ja kuntoillut normaaliin tapaan. Tänään Oura-älysormukseni julkaisi tilaston koko vuoden osalta nukkumisen, liikkumisen ynnä muun osalta. Sen mukaan olen ottanut kuluneena vuonna reilut kolme miljoonaa askelta, mikä vastaa noin 53 maratonia.

Sairaala lähestyi minua kirjeellä jokin aika sitten. Minut kutsuttiin TT-kuvaukseen ensi maanantaiksi ja heti joulun jälkeiseksi tiistaiksi lääkärin vastaanotolle. Osasin odottaa tätä kontrollikäyntiä, mutta sen ajoittuminen juuri joulun aikaan ei tuntunut mukavalta. Toisaalta: hyvähän se on, että seurantaa on saatavilla.

Toivotan sinulle, hyvä lukijani, lämminhenkistä ja rauhaisaa joulua!. Tuntuu hyvältä, että olet jaksanut seurata vaiheitani. Tätä blogia on seurannan mukaan luettu tähän mennessä reippaasti yli 20 000 kertaa.

Pelko pois - mutta miten?

Sairausrintamalta ei ole ollut viime aikoina mitään kirjoittamista - onneksi. Seuraava kontrollikäyntini lienee noin kuukauden päästä, jolloin tehdään jälleen TT-kuvaus. Elämä voisi olla jokseenkin normaalia, ellei taustalla vaanisi pelko taudin uusimisesta. On aikoja, jolloin pelko ikään kuin uinuu ja aika ajoin unohtuukin, mutta tiedän kokemuksesta, ettei sen heräämiseen paljon tarvita.

Olen pohtinut, miten pelkoon sitten tulisi suhtautua, kun se kuitenkin välistä kouraisee? Pahin pelko lienee pelon pelko: sen pelkääminen, että minua rupeaa kohta tosissaan pelottamaan – kuinka minä sen  kestän?

Olen huomannut, että pelko voimistuu, jos sitä vastaan taistelee tai jos sen torjuu.

Jos sen sijaan annan pelon ikään kuin virrata olemuksemme läpi, tulla ja mennä, sen voima vähitellen laantuu.  Hyökyaaltoakin seuraa tasaisempi merenkäynti. Pahimmatkaan tunteet eivät ole tappavia eivätkä ne ole myöskään staattisia, vaan koko ajan liikkeessä olevia. Viisainta lienee pelon tullessa hyväksyä se yhtenä tunteena muiden joukossa – ja kiinnittää sitten huomio johonkin muualle.

Toinen näkökulma peloista vapautumiseen on se, että kannattaa mennä niitä kohti, kohdata ne.  No, tämä on tietysti helpommin sanottu kuin tehty. Ymmärrän niin, että Jumalakaan ei välttämättä poista pelkojani, kun pyydän häntä tekemään niin. Sen sijaan hän rohkaisee minua käymään niitä päin – ja kun sitten teen niin, niin silloin Jumala on täysillä tukenani. Tämä on vähän niin kuin Luvatun maan valloitusta: Jokaisen paikan, johon te jalkanne astutte, minä annan teille (Joos. 1:3). 

Pelot ovat ikään kuin kulisseja, jotka sortuvat, kun käyn niitä päin. Tähän tapaan minä pääsin eroon esiintymispelosta, joka oli voimakkaimmillaan lukioaikana (esitelmä luokan edessä kerran vuodessa). Kun olin valmistunut yliopistosta jäin yliopiston palvelukseen suomen kielen laitokselle.  Jouduin saman tien pitämään luentoja opiskelijoille, joista osa oli opiskelutovereitani. Alkuun pelotti ihan hirveästi, mutta ajan oloon, kun jouduin kohtaamaan pelkoni yhä uudelleen, se hellitti otettaan. Nykyään pidän yleensä esiintymisestä, ellei kyseessä ole aivan outo tilanne, silloin voi vieläkin pelottaa.

Raamatun mukaan Jumalan täydellinen rakkaus karkottaa pelon, niin kuin Joh. 4:18 sanoo.  Taitaa olla kuitenkin niin, että täydellisen rakkauden kokeminen on aika harvalla meistä jokapäiväistä leipää. Tiedän toki, että Jumala rakastaa minua ja että hänen rakkautensa on täydellistä. Mutta onko tämä myös sydämeni asenne, niin että voin levätä turvallisesti tuon rakkauden varassa. Uskon niin, että kyseessä on yleensä prosessi, jossa Jumala käyttää  hyväkseni kaikkia elämäni vaiheita ja vaikeuksia – ja varsinkin niitä – jotta Hänestä ajan oloon tulisi minulle läheinen ja rakas. Ja tämän prosessin edetessä pelolle jää yhä vähemmän ja vähemmän sijaa. Uskallan sanoa, että jotain tästä on elämässäni tapahtunutkin.

Hyvä lääke pelkoja vastaan on tietysti Jumalan Sana. Tästä asiasta olen puhunut monta kertaa aiemmissa postauksissani - ja olen edelleen vahvasti samaa mieltä.