Hyviä uutisia

 

Tämän viikon maanantaina minulle tehtiin jälleen TT-kuvaus. Nyt kävi niin kuin kaksi kertaa aiemminkin, että kanyyli saatiin asennettua suoneen vasta neljännellä yrittämällä. Kuvaus kuitenkin onnistui. Toissa päivänä menin sitten keskussairaalaan lääkärin vastaanotolle kuulemaan tuloksia. Jouduin odottelemaan sairaalassa hyvän aikaa, ennen kuin minut kutsutiin sisään. Harvoin ovat minuutit tuntuneet niin venytetyiltä kuin tuolloin; jännitti sen verran kovasti.

Minut otti vastaan lämminkatseinen syöpätautien ylilääkäri, joka kysyi ensimmäiseksi vointiani. Kerroin sen olevan hyvän. Sitten hän kertoi, että tutkimustulokset ovat hyvät, eikä mitään hälyttävää ole tullut ilmi. Myös verikokeiden tulokset olivat kauttaaltaan hyvät, osin jopa erinomaiset. Se muutos, joka keuhkoissa havaittiin jo viime kevään kokeissa (kutsuvat sitä ”mattalasiksi”), oli säilynyt samanlaisena kuin kolme kuukautta sitten tehdyssä TT-kuvauksessa. Viime kesään ja kesän aikanahan se pienentyi. Lääkärin mielestä keuhkoista ei tarvitse huolta kantaa.

Seuraava TT-kuvaus on vasta vuoden päästä, mikäli mitään huolestuttavaa ei sitä ennen ilmene. Neljän kuukauden päästä on tiedossa verikoe ja puolen vuoden päästä vielä keuhkojen röntgenkuvaus, varmuuden vuoksi.

Oloni on näistä tiedoista helpottunut ja hyvin kiitollinen Jumalalle, joka on kaiken elämän lähde. Kiitän jälleen myös esirukoilijoitani. Yksi konkreettinen esimerkki esirukouksen voimasta on, että nukuin lääkärissä käyntiä edeltävän yön hyvin jännityksestä huolimatta.

Mistä kriisissä on kysymys?

 

Sain eilen kirjeen sairaalasta, jossa kerrottiin, että seuraava TT-kuvaus tehdään 13. tammikuuta. Olen tätä tietoa osannut odottaa, mutta silti se herätti ikäviä tunteita. En olisi kaivannut tätä tietoa jo ennen joulua. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että parisen kuukautta olen saanut elää kohtalaisen vapautuneissa tunnelmissa. Kunto on ollut kaikin puolin hyvä. Pari päivää sitten sain kolmannen koronapiikin ja samalla myös influenssarokotteen. Näistä ei ole aiheutunut mitään muita oireita kuin pientä arkuutta pistoskohdissa.

Olen pohtinut sitä, kuinka vakava sairaus johtaa ihmisen ainakin jonkinasteiseen kriisiin. Näin on käynyt minullekin, mutta ei vain viimeaikaisen sairauden suhteen vaan muulloinkin elämässä. Varhaisin kriisini alkoi, kun olin kahdeksanvuotias. Tuolloin isäni äkillisesti kuoli. Isän kuoleman jälkeen aloin pelätä, että äitinikin, joka oireili monin tavoin, kuolisi pian. Elin osan lapsuuttani ja nuoruuteni alituisen pelon alla. Uhanalainen tilanne pääsi jossain määrin kroonistumaan, ja tästä poisoppiminen on vaatinut paljon rukousta ja prosessointia. Ja rehellisesti sanoen en minä ole tästä vaivasta täysin vapaa vieläkään; aika ajoin se kiusaa edelleen.

Sitä, mistä kriiseissä ylipäätään on kyse, voisi tarkastella kriisi-sanan alkuperäisen merkityksen valossa. Kriisi-sana tulee kreikan kielen sanasta krisis, joka tarkoittaa alun perin monia asioita, muun muassa ’tuomiota, erottelua, ratkaisua ja käännekohtaa’. Kommentoin seuraavassa lyhyesti näitä kriisi-käsitteen merkityksiä erityisesti ihmissuhteiden kannalta.

Tuomio, erottelu

Kriisissä ollessani koen olevani tietyllä tavalla tuomiolla. Tunne on uhkaava ja pelottava. Olen tullut tilanteeseen, jossa minun on luovuttava jostain vanhasta, jotta tilalle voisi syntyä uutta. Entiset eväät eivät enää riitä. Tajuan, että minun on nyt arvioitava elämäntyyliäni ja suhdettani lähimmäisiini. Minun on kenties irtauduttava joistakin toimintamalleista ja asenteista, jotka tulehduttavat suhdettani muihin ihmisiin, esimerkiksi puolisooni.

Ratkaisu

Kriisi kutsuu minua tekemään viisaan ratkaisun, asettumaan elämän puolelle. Se houkuttelee minua sisäiseen kasvuun, käymään läpi niitä asioita, jotka ovat olleet yhteytemme tiellä. Aiemmin ne ovat olleet piilossa, mutta kriisi on paljastanut niiden olemassaolon.

Käännekohta

Kun olen kriisissä, olen tullut elämässäni käännekohtaan, tienhaaraan (joskus se saattaa tosin näyttää umpikujalta). Minulla on nyt pohjimmiltaan kaksi vaihtoehtoa: joko lähden käsittelemään kriisiin johtaneita syitä tai pakenen niitä. Pakotie näyttää ilman muuta helpommalta ja houkuttelevammalta. Toisella tiellä joutuisin näet kohtaamaan sisäisen elämäni kipukohtia. Surullista on, että monet valitsevat pakotien – ja huomaavat sitten jossain vaiheessa olevansa jälleen tienhaarassa tai umpikujassa, joka on hyvin samannäköinen kuin edellinenkin.

On tietysti vielä kolmaskin vaihtoehto: yritän jatkaa ikään kuin mitään ongelmia ei olisikaan. Kuvittelen, että asiat hoituvat ajan oloon itsestään. Tämäkin on eräänlaista pakoa tilanteesta ja itsensä pettämistä, joka voi johtaa kriisin kroonistumiseen. 

Olipa kriisi mikä hyvänsä, kriisiä läpikäyvä saattaa kokea monenlaisia oireita ja tuntemuksia, kuten ahdistusta, masentuneisuutta, unettomuutta, ärtyneisyyttä ja fyysisiä kipuja. Perusturvallisuuden tunne heikkenee ja tuntuu, että elämästä katoaa ote. On kuitenkin hyvä tietää, että kriisi ei ole sairautta, josta tulee parantua, vaan elämää, joka on elettävä. 

Miten sitten kriisissä olevaa voi tukea?

Kriisissä auttaminen rakentuu rauhalliselle kohtaamiselle ja läsnäololle. Tärkeää on ennen kaikkea kuunnella ja kuulla kriisissä olevaa. On annettava tilaa hänen omille tuntemuksilleen ja ajatuksilleen. On osoitettava myötätuntoa, empatiaa ja ymmärrystä. Ja erityisen tärkeää on siunata häntä ja rukoilla hänen puolestaan. 

Itse en ole syöpäsairauteni aikana kokenut niin voimakkaita tunteita ja vaivoja kuin yllä kuvailin, mutta helppoa ei toki ole ollut, niin kuin jokainen blogiani aiemmin lukenut voi todeta. Olen myös saanut rukoustukea ja yhteydenottoja läheisiltä ihmisiltä, mistä on ollut suuri apu. 

Toivotan teille, hyvät lukijat, siunattua, huolista ja kriiseistä  vapaata joulua!

Hyvän mielen metsästystä

 

Viikko sitten kävin koko vartalon tietokonekuvauksessa ja neljä päivää tämän jälkeen lääkärin vastaanotolla. Lääkäri kertoi huojentavat uutiset: kuvauksen perusteella kaikki on kunnossa, ja verikokeiden arvot ovat erittäin hyvät. Keuhkoissa viime keväänä todettu epäselvä löydös on jatkanut pienenemistään. Seuraava TT-kuvaus on kolmen kuukauden päästä. Jos siitäkään ei löydy mitään hälyttävää, seuraava kuvaus on sitten vasta vuoden päästä. Välillä on kuitenkin jokunen lääkärin pakeilla käynti. Onhan tämä kuvaus- ja tutkimustahti melkoista rumbaa, mutta se on välttämätöntä, sillä jos tauti on uusiutuakseen, se uusiutuu todennäköisimmin parin vuoden sisällä.

Koska uudet tutkimukset aina jännittävät, olen yrittänyt keskittyä sellaiseen, mikä vie ajatuksia muualle. Jumalan sana on tässä suhteessa paras lääke, kuten ole monta kertaa aiemminkin maininnut - ja kiitoksen ryydittämä rukous.

Viime aikoina olen pelaillut Playstationilla metsästyspeliä The Hunter Call of the wild. Tämä peli on erittäin realistinen, todellista metsästystä simuloiva peli – monen mielestä paras, mitä on tarjolla. Peli on kaikkea muuta kuin helppo. Se vaatii keskittymistä, kärsivällisyyttä ja taitoa. Metsästettävät eläimet käyttäytyvät niin kuin todellisessa elämässäkin, joten metsästäjän on pysyttävä piilossa, varottava aiheuttamasta ääniä ja pysyteltävä tuulen alapuolella. Metsästysalueita, jotka ovat valtavan suuria, on kymmenkunta eri puolilta maailmaa. Tähän mennessä olen onnistunut kaatamaan biisoneita, karhuja, hirviä, peuroja, karibuja ja lisäksi muita pienempiä eläimiä. Silti olen vasta aloittelija. Oikeasta metsästyksestä en ole koskaan ollut kiinnostunut; taidan olla siihen hommaan liian hellämielinen.

"Tänään olen elossa"

 

Luin äskettäin Oskari Saaren kirjoittaman kirjan Tänään olen elossa, joka kertoo Aki Hintsan elämän loppuvaiheista hänen sairastuttuaan haimasyöpään. Kirja on rehellistä kuvausta sairauden esille nostamista kipeistä kysymyksistä. Hintsa arvioi kriittisesti oman elämänsä prioriteetteja; oliko hän elänyt niin kuin on opettanut. Hän pohtii yhä uudelleen, onko hänellä vielä jokin missio, sillä sellaisesta Jumala oli hänelle puhunut. Parantuminen taudista näyttää hyvin epätodennäköiseltä, mutta silti hän haluaa uskoa, että se on mahdollista. Rankkojen hoitojen aikana elämä perheen keskellä, johon kuuluu kaksi pientä lasta, on hyvin vaativaa.

En halua avata kirjan sisältöä tarkemmin, koska ehkä sinäkin haluat lukea sen. Totean vain, että Oskari Saari on tehnyt hyvää työtä. Kerronta on sujuvaa, hienotunteista ja oivaltavaa. Hintsan omille päiväkirjamerkinnöille jätetään runsaasti tilaa, mikä on kokonaisuuden kannalta hyvä ratkaisu. Jännittävät, ihmeenomaisetkin käänteet pitävät lukijaa näpeissään.

Uskon, että Hintsan viimeinen missio todella toteutuu tämän kirjan muodossa. Se saa varmasti paljon lukijoita, sillä olihan Aki Hintsa kansainvälisesti hyvin tunnettu ja arvostettu lääkäri. Hän oli erikoistunut ennalta ehkäisevään terveydenhuoltoon ja työskenteli 1990-luvun lopulla lähetyslääkärinä Etiopiassa ja sittemmin yksitoista vuotta Formula 1.ssä varikkolääkärinä ja valmentajana. Oskari Saaren aiemmin kirjoittama teos Voittamisen anatomia kertoo Hintsan työstä ja esittelee hänen kehittelemänsä hyvinvointimallin. Tänään olen elossa -teos kuvaa, kuinka Hintsan ajatukset syövän kanssa taistellessa kiteytyvät: mikä elämässä on lopulta kaikkein tärkeintä?

Minulle kirja tarjosi monenlaista samastumiskohdetta. Sairauteen ja sen hoitoon liittyvät tuntemukset tuntuivat tutuilta. Sitä, kuinka voimakkaasti kirja minuun vaikutti, kuvaa reaktioni kirjan lopetukseen. Luettuani viimeisen virkkeen ”Kello 22 Aki Hintsan sydän pysähtyy ” puhkesin spontaanisti rajuun itkuun, joka tuntui tulevan syvältä, vatsan pohjasta asti. Itku ei kuitenkaan ollut surun ja pettymyksen sävyttämää, vaan mieleen syöksähti ajatus: ”Voitto, hän pääsi voittajana maaliin!” Itku on minulle harvinaista herkkua; en edes muista, milloin olen viimeksi itkenyt. Siksi se tuntui erityisen hoitavalta.

Minulla on koko vartalon tietokonekuvaus 15. lokakuuta ja lääkärin vastaanotto 19. lokakuuta. Pakkaa jännittämään jo nyt…

Varjosta valoon?

 

Olen voinut viima aikoina fyysisesti oikein hyvin. Parin kuukauden ajan olen keskittynyt poimimaan marjoja. Niitä onkin kertynyt aika mukava määrä, n. 350 litraa. Puolukoiden puhdistus- ja säilöntäoperaatio on vielä jonkin verran kesken. Marjareissuillani olen kuunnellut kännykästäni useita kirjoja. Olen aika lailla nauttinut näistä retkistä.

Muutoin elämä on soljunut varsin rauhalliseen tapaan. Jonkin verran enemmän on ollut sosiaalisia kontakteja ja vieraita kotonamme. Uskaltauduimme pitkästä aikaa tekemään muutaman päivän mittaisen kylpyläreissun. Seurakunnassakin olemme käyneet muutamia kertoja. Olemme vaimon kanssa saaneet toisenkin rokotteen heinäkuun alkupuolella, joten sikälikin on vähän rennompaa kohdata ihmisiä. Maskia pidämme edelleen mm. kaupassa käydessämme.

Noin kuukauden päästä on seuraava kontrollikäynti sairaalassa, jossa otetaan jälleen ns. TT-kuva eli koko vartalon tietokonekuva. Täytyy tunnustaa, että tuo käynti herättää jo nyt aika ajoin pelonsekaisia tuntemuksia.

Blogini nimi on Syövän varjosta valoon. Kulunut kevät ja kesä ovatkin olleet valoisampaa aikaa – ei vain ulkonaisesti vaan myös sisäisesti. Mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että syövän varjo on kuitenkin kaiken aikaa läsnä. Ehkä näin tulee olemaan loppuun saakka. Varjon sävy toki vaihtelee paljonkin. On lohdullista tietää, että kerran koittaa aika, jolloin valo ei enää koskaan vaihdu varjoksi (Jaak. 1:17).

Voimasanoja

 

Tuntui tosi hyvältä olla mukana avioparikurssilla kahden vuoden tauon jälkeen. Kurssi täytti tehtävänsä niin omasta mielestäni kuin palautteidenkin valossa erittäin hyvin. Ilmapiiri oli lämmin ja hoitava, ja monet kertoivat aviosuhteensa uudistumisesta. Poikkeuksellisesta kuumuudesta huolimatta jaksettiin keskittyä asiaan luennoilla ja ryhmäkeskusteluissa. Lämpö pysytteli yölläkin huoneissa noin 30 asteessa, ja Saimaan vesi oli niin lämmintä, ettei uidessa paljon virkistynyt.

Kurssin jälkeen olin monta päivää juhlatuulella, mutta sitten tuli selvä notkahdus, jolloin jouduin jälleen toden teolla hyödyntämään voimasanoja. Enkä nyt tarkoita kiroilua, niin kuin tuolla ilmaisulla yleisesti tarkoitetaan, vaan tiettyjen sanankohtien aktiivista muistelua. Olen huomannut, että tämä on ehdottomasti paras tapa torjua pelottavien tulevaisuudennäkymien tunkeutumista mieleen. Mainitsen tässä muutaman voimasanan, jotka minua ovat auttaneet:

Jumala on itse sanonut: - Minä en sinua jätä, en koskaan sinua hylkää. (Hepr. 13:5)

Herra, minun sydämeni elää sinulle, anna rauha hengelleni, vahvista minua, tee minut terveeksi (Jes. 38:16)!

Kun vanhurskaat huutavat apua, Herra kuulee ja pelastaa heidät kaikesta hädästä (Ps. 34:18).

Sinä pelastit minut kuolemasta, et antanut jalkani astua harhaan. Minä saan vaeltaa Jumalan edessä, siellä missä on elämä ja valo (Ps. 56:14).

Minä en kuole, vaan elän ja kerron Herran teoista (Ps. 118:17)

Marjojen poimiminen on ollut minulle lapsesta saakka mieluisaa puuhaa. Koen sen olevan minulle myös terapiaa. Viime päivinä olen etsinyt ahkerasti mustikoita, joita näyttää tänä kesänä löytyvän vain harvoista paikoista. Kolme reissua meni miltei pelkäksi kuntoiluksi: marjoja löytyi vain muutamia litroja, vaikka rymysin soilla ja rämeillä tuntitolkulla ja kilometrikaupalla.

Sitten vaimo ehdotti, että menisimme erään aukion laitaan, josta viime kesänä saimme hyvän saaliin. Väitin vastaan ja sanoin sen olevan aivan liian kuivaa maastoa. Menimme kuitenkin sinne ja kappas: siellähän oli mustikkaa ihan mustanaan. Poimimme muutamassa tunnissa kolmekymmentä litraa. Mitä tästä opimme; vaimoa kannattaa kuunnella herkällä korvalla!

Kontrollikäynti

 

Syöpähoitojen päättymisestä on nyt aikaa puolisen vuotta. Eilen minulla oli ensimmäinen kontrollikäynti sairaalassa. Keuhkot kuvattiin nyt jo kolmannen kerran, tällä kertaa röntgenlaitteella. Sen jälkeen odottelin toista tuntia lääkärin pakeille pääsyä. Se aika tuntui jännityksen takia pitkältä. Nuori naislääkäri, jota en ole aiemmin tavannut, kutsui minut huoneeseensa.

Lääkäri kertoi, että keuhkoissa oleva löydös oli entisestään pienentynyt ja näytti olevan jonkinlaista arpikudosta. Verikokeiden tulosten hän sanoi olevan kauttaaltaan oikein hyvät. Sitten lääkäri vielä kuunteli keuhkojen ja sydämen toimintaa ja tunnusteli vielä lopuksi eri puolelta kehoa niitä paikkoja, missä imusolmukkeita on. Kaikki vaikutti olevan kunnossa.

Lopuksi lääkäri kyseli, kuinka olen voinut. Kerroin harrastaneeni ahkerasti liikuntaa, viime aikoina lähinnä uintia ja erityisesti vesijuoksua. Sitten hän toivotti hyvää kesää ja kertoi, että seuraava kontrollikäynti on kolmen kuukauden kuluttua. Vastaanotolla tuhraantui aikaa vain parikymmentä minuuttia.

Olin alun perin toivonut, että kontrollikäynti olisi vasta ylihuomenna alkavan avioparikurssin jälkeen. Nyt olen kuitenkin kiitollinen, että se on jo ohi ja voin huojentunein mielin keskittyä kurssivastuisiin. Jumala on armollinen ja hyvä!

PS Kuvassa on nokiperhonen. Näitä on pihassamme lennellyt viime aikoina runsaasti.