Onnellinen ylläri

 

Sain tänään ja eilen sädehoitoa niihin kohtiin, joista viime postauksessa kerroin. Ennen näitä hoitoja kävin lääkärin pakeilla, ja samalla reissulla minulle tehtiin suunnittelukuvaus ja valmistettiin kasvomaski. Maski tehtiin kuumentamalla ensin eräänlaista verkkoa, joka sen jälkeen painettiin tiukasti kasvojen ja olkapäiden päälle. Jäähtyessään maski kovettui. Tällä kovettuneella maskilla pää ja olkapäät niitattiin sitten sädehoidon ajaksi makuualustaan kiinni niin, ettei päätä voinut lainkaan liikuttaa. Muutoinkin täytyi tietysti olla liikkumatta. Hoito kesti kaikkiaan parikymmentä minuuttia, mutta sädetystä annettiin kumpaankin kohtaan vain kolmen minuutin ajan molempina päivinä. Hoidot onnistuivat hyvin. Hiukan pelotti, että minua rupeaisi yskittämään kesken kaiken, mutta onneksi niin ei käynyt.

Lääkärin vastaanotolla minulta kysyttiin, olinko saanut joskus aiemmin sädehoitoa. Vastasin, että kyllä olen, kauan sitten lapsuudessani. Lääkäri kiinnostui asiasta ja kyseli, millainen tapaus se oli. Kerrottuani asian hän totesi, ettei ole kuullut aiemmin mitään vastaavaa.

Polyyppien suhteen tapahtui onnellinen käänne. Olimme rukoilleet vaimoni kanssa, ettei niitä tarvitsisi leikata. Menin pari viikkoa sitten korvalääkärin vastaanotolle kontrollikäynnille, jonka aikana oli tarkoitus päättää leikkauksesta. Lääkäri tutki nenäontelot ja totesi sitten, että polyypit ovat pienentyneet siinä määrin, ettei niitä kannata leikata. Jos ennen leikkausta annettaisiin puudutusainetta, polyypit saattaisivat kutistua niin, ettei oikeastaan olisi mitään leikattavaa. Kiitos Jumalalle, joka vastaa rukouksiin!

Sädehoitoa

 

Kävin reilu viikko sitten lääkärin vastaanotolla, missä kuulin 20. heinäkuuta tehdyn TT-kuvauksen tuloksista. Pääviesti oli se, että viitteitä taudin laajemmasta leviämisestä ei ole. Vasemman korvan juuresta oli kuitenkin löytynyt yksi imusolmuke, joka oli läpimitaltaan 9 mm:n kokoinen. Tältä kohdaltahan minulta leikattiin viime keväänä patti. Toinen löydös oli oikealla rintakehällä, ilmeisesti samassa paikassa kuin viime maaliskuussa tehdyissä tutkimuksissa todettu löydös. Toukokuussa annetut vasta-ainehoidot eivät olleet siis näitä suurentuneita imusolmukkeita ainakaan kokonaan hävittäneet. Lääkärin mielestä nämä viittaavat mitä todennäköisemmin follikulaariseen lymfoomaan eli lievempään tautimuotoon. Tämä tieto oli tietysti mieltä huojentava. Seuraavaksi noihin kahteen kohtaan annetaan kaksi kertaa sädehoitoa. Muuta hoitoa ei tarvita, vaan tilannetta jäädään seuraamaan.

Minulle on annettu sädehoitoa kerran aikaisemminkin. Olin silloin ehkä kahden tai kolmen vuoden ikäinen. Itse en asiaa muista, mutta minulle on siitä kerrottu ja minulla on siitä merkit kehossani. Olin kurottanut hellalta astiaa, jossa oli kiehuvaa vettä. Vesi poltti käsivarttani niin, että se ajettui muodottomaksi. Palovamma oli tuottanut minulle tuskaa. Vanhempani eivät keksineet muuta keinoa kuin viedä minut Helsinkiin sädehoitoon. Sillähän vamma oli saatu hoidettua, mutta ihooni jäi ikuiset arvet.

Olen miettinyt sitä, miksi Jumala antaa minun roikkua löysässä hirressä: epävarmuus jatkuu ja yhä uusia hoitoja siunaantuu. En tiedä vastausta, mutta uskon kuitenkin, että Hän on hyvä, ja olen kiitollinen hänen huolenpidostaan. Onhan siitäkin syytä olla kiitollinen, että hoitoja on tarjolla.