Varjojen mailla

 

Ennusmerkit hoitokerran jälkeisen oireilun suhteen pitivät hyvin paikkansa. Ensin oli kortisonin takia viisi levotonta yötä, ja sitten alkoivat pahat päivät. Muutaman päivän ajan olin hyvin heikossa hapessa, sananmukaisesti, sillä en saanut kunnolla henkeä, sydän oli lujilla ja olin tosi uupunut. Kaikkein väsynein olin 9. päivänä, aivan niin kuin edellisilläkin kerroilla.

Päivittäisiä lenkkejä en jättänyt tekemättä, mutta niihin tuhrautui selvästi enemmän aikaa kuin normaalisti. Yksi poikkeama aiempaan verraten oli se, että yhtenä yönä maha meni kertaheitolla sekaisin. Tämä oli minulle uutta, sillä tähän saakka ruoansulatukseni oli toiminut melko hyvin. Onneksi tätä vaivaa ei kestänyt pitkään.

Nyt voimat ovat alkaneet vähitellen palailla. Parin viikon päästä sama rumba alkaa sitten uudelleen. Olo on vähän niin kuin Bill Murraylla komediaelokuvassa Päiväni murmelina. Siinä hän näyttelee meteorologia, joka herää joka päivä samaan päivään; kaikki tapahtumat toistuvat päivä päivältä samanlaisina paitsi hänen omat reaktionsa tapahtumiin. Minunkin päivärytmini noudattelee pitkälti ennalta arvattavia ratoja. Elän kotona karanteenioloissa, jota rytmittävät lähinnä yhteiset hiljentymiset vaimon kanssa, ruokailu- ja kahvihetket, ulkoliikunnat ja päiväunet.

Ehkä joku miettii, kuinka vaimoni tässä tilanteessa jaksaa. Eihän tämä helppoa hänelle ole. Hänellekin nousee monenlaisia pelkoja. Miten oma terveys kestää? Kuinka selviydyn, jos jään yksin? Vaimoni ei onneksi ole jäänyt kyhjöttämään kotiin, vaan osallistuu moniin harrastuspiireihin, jotka liittyvät laulamiseen, kirjallisuuteen ja jumppaan. Ne selvästikin antavat hänelle voimia. Ikävä puoli asiassa on, että koronauhan takia jokainen lähtö muiden ihmisten pariin vähän hirvittää ja vaatii johdatuksen kyselyä.