Kiperiä kysymyksiä

 

On kulunut viikko siitä, kun sain solunsalpaaja- ja vasta-ainehoitoa. Viisi päivää kului melko mukavasti: haitallisia sivuoireita ei juuri ollut. Näille päiville määrätyt kortisoniannokset pitivät ilmeisesti niitä poissa ja antoivat virtaa elämiseen. Kuudentena päivänä eli eilen lankesi sitten päälle väsymys ja voimaton olo, jota on jatkunut tänäänkin. Osasin odottaakin, että näihin aikoihin oloni tulisi olemaan huterin, sillä noin 7 – 10 päivää hoitojen jälkeen valkosolujen määrä on alhaisimmillaan.

Kaikesta huolimatta olen jaksanut päivittäin käydä kävelylenkeillä ja tehdä kevyttä voimisteluohjelmaakin. Olen kiitollinen siitä, että pahoinvointia ei ole ainakaan toistaiseksi ollut. Ruokakin maistuu todella hyvin. Myös pelko siitä, että saamani pistos valkosolukasvajaa olisi aiheuttanut luustokipuja, osoittautui aiheettomaksi.

Fyysisesti olen siis voinut yllättävän hyvin. Psyykkisesti uusi diagnoosi, joka osoitti taudin muuttuneen ärhäkämmäksi, sitä vastoin on aiheuttanut monenlaista mielen kuplintaa ja nostanut esiin kiperiä kysymyksiä. Taudin vakavuus toi ensinnäkin kuoleman ajatuksen aiempaa läheisemmäksi ja konkreetimmaksi. Miten pääsen sinuiksi sen tosiasian kanssa, että elinaikaa ei ehkä ole enää montakaan vuotta. Kuinka opin elämään alituisessa epävarmuudessa? Vaikka meneillään olevat hoidot tuottaisivat täydellisen hoitovasteen, en voi tietää, uusiiko tauti, ja jos uusii, kuinka pian. Miten voisin elää mahdollisimman täyttää elämää nykyhetkessä? Palaan myöhemmissä postauksissa näihin kysymyksiin ja kerron, millaisia ajatuksia ja toimintamalleja ne ovat minussa herättäneet.