Toinen leikkaus

Vain viikko sen jälkeen, kun olin saanut patologin lausunnon, olin keskussairaalan korvapolilla erikoislääkärin vastaanotolla. Hän suoritti nopean pintapuolisen tutkimuksen tunnustelemalla imusolmukkeiden alueita. Sitten hän – patologin lausuntoon vedoten – sanoi, että sylkirauhanen, jonka sisään patti oli kasvanut, täytyy poistaa, jotta voidaan varmistaa, onko kyseessä hyvän- vai pahanlaatuinen kasvain. Saman tien hän määräsi leikkauspäivän vajaan kahden viikon päähän eli 6:nteen huhtikuuta. Hän myös kertoi leikkaukseen liittyvistä riskeistä, joista suurin on se, että kasvohermo, joka kulkee sylkirauhasen läpi, saattaa vaurioitua, pahimmassa tapauksessa katketa. Melko harvinaista tämä kuulemma kuitenkin oli.

Tämäkin leikkaus tehtiin aamutuimaan. Tällä kertaa minut nukutettiin. Anestesialääkäri totesi, että kun hän tiputtaa nukutusaineen suoneen, olen sillä siunaaman hetkellä unessa. Ja niin todella tapahtui. Vajaan kolmen tunnin kuluttua havahduin todellisuuteen heräämössä. Olin herätessäni heti täydessä tolkussani, eikä minulla ollut lainkaan pahoinvointia.

Jouduin olemaan seuraavan yön sairaalassa, huoneessa, jossa oli minun lisäkseni kolme miestä. Yksi heistä kärsi kovista kivuista. Hänellä oli diabetes, ja häneltä oli juuri leikattu isovarvas pois. Hänelle annettiin kipua lievittäviä pistoksia ja vahvoja kipulääkkeitä, mutta silti hän vaikeroi miltei kaiken aikaa, myös läpi koko seuraavan yön. Ihmeellistä oli, että hän ei kuitenkaan ollut katkera vaan hyvin kohtelias ja kiitollinen hoitajille kaikesta avusta. Ajattelin, että nyt kun on pääsiäisviikon alku, on tavallaan luontevaa olla kärsimyksen äärellä. Siinä valvoessani minulla oli hyvin aikaa rukoilla tämän kärsivän miehen puolesta. En ole koskaan ollut hyvä nukkumaan vieraissa oloissa.

Seuraavana päivänä sain lääkäriltä kuulla leikkauksen onnistuneen hyvin. Kasvohermo oli säilynyt ehjänä. Koko oikea leukaperäni oli kuitenkin aivan tunnoton, vasen silmäni vuoti vettä ja oikeanpuoleinen ylähuuleni ei suostunut tottelemaan. Sain kuulla, että kasvohermon toipuminen on hidasta ja saattaa kestää kuukausia, joskus jopa vuosia. Kävikin niin, että seuraavan parin kolmen kuukauden aikana naamavärkkini oli vinossa, hymy muistutti enemmän irvistystä ja poski oli edelleen turta. Sitten paraneminen alkoi kuitenkin selvästi nopeutua, ja nyt tätä kirjoittaessani pystyn jo hymyilemäänkin jokseenkin luontevasti – kunhan olisi vain jotain aihetta hymyyn!